28.6.2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika



"Siemen kasvoi taimeksi, siitä nuoreksi puuksi, vuosikymmenissä täysikasvuiseksi. Se pudotti syksyllä lehtensä, ja silloin kaikki lehdet olivat samanlaisia, samanarvoisia, niin korkealla leyhyneet kuin alhaalla vihannoineet."

Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016) punoo kiehtovalla tavalla kokoon sukupolvien ja sukujen helminauhaa. Vaikka yhden elämän pituus nauhassa on häviävän pieni, jokainen ihminen rakentaa omalta osaltaan ketjua eteenpäin ja vaikka ajat muuttuvat, mikään ei oikeastaan kuitenkaan katoa. Asiat vain muuttavat muotoaan. Elämässä vallitsevat saman lainalaisuudet, vaikka miespolvet vaipuvat unholaan. On nuoruus, rakkaus, unelmat, elämän korkea hetki ja sitten arkiset huolet ja murheet tuovat kuin varkain syksyn tullessaan.

"Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä ettei eteensä nähnyt."

Korkeassa ajassa seurataan kahden suvun vaihteita. Eletään sota-aikaa ja Anna Otson evakkotaival päättyy, kun Pihlajan tilan Heljä-emäntä tarjoaa Annalle ja hänen pienelle Lauri-pojalle majapaikkaa ja myöhemmin maata koko perheelle oman kodin rakentamista varten. Pihlajan väen elämää varjostaa suuri suru ja myötätuntoinen Anna yrittää osoittaa kiitollisuutta Heljä-emännälle auttamalla häntä kaikin mahdollisin tavoin. Heljä ei kuitenkaan kaipaa Annan sääliä ja tapahtuu asioita, jotka mutkistavat naisten suhdetta. Samaan aikaan myös Annan ja hänen miehensä onnellisen tuntuisen elämän kurssi muuttuu ja monista asioista vaietaan. Niin kuin elämässä yleensäkin ihmisten valinnat jättävät jälkensä tulevien sukupolvien elämään, vaikka asioista ei puhuta. Annan ja Olavin Lauri-pojan tyttöä kiehtoo kovasti vanha valokuva kauan sitten eläneestä pikkutytöstä ja hänen hämäräksi jääneestä tarinastaan. Jotain tärkeää kotinsa rappusilla seisova tyttö tahtoo omasta suvustaan jälkipolville kertoa. Kuka sen tarinan pystyisi oikeasti kertomaan?

Miksi on tärkeää muistaa kauan sitten elänyt pikkutyttö? Olisiko hänen muistonsa, hänen olemuksensa siitä mitä muistettiin lähelläkään totuutta? Ja mikä oli totuus...

Lähteenmäen teoksessa nousee vahvasti esille ihmiselon hetkellisyys. Kirjan miehet rakentavat perheilleen taloja, jotka ovat velattomia siinä vaiheessa, kun lapset jo muuttavat omilleen ja sen jälkeen alkavat homeet ja autioituminen jo vaania. Luonnon voimat voivat yhdessä yössä tuhota sen, mitä ihminen on koko ikänsä rakentanut. Toisaalta luonnonvoimat myös yhdistävät ihmisiä ja hädän hetkellä lähimmäiselle tarjotaan auttava käsi.

Elämä antaa ja ottaa ja herättää samalla monenlaisia tunteita: kateutta, vihaa, surua, ilon pirskahtelua ja onnea. Erityisesti kirjassa jäi mietittymään rakkaus ja sen katoaminen. Miksi niin monen ihmisen elämästä rakkaus haihtuu jonnekin elämän korkean ajan myötä? 

Korkea aika rakentuu taidokkaasti ja palikat loksahtavat paikoilleen, vaikka ihminen korkean päivän kaikkivoipaisuudessaan on valmis menemään vaikka kalliosta läpi. Luonto voittaa lopulta aina ja ihminen ei voi kohtaloaan uhmata. Kaikella on kuitenkin tarkoituksena ja voi olla, että vasta tulevat polvet ymmärtävät, miksi kaikki meni, niin kuin se meni. Siksi on tärkeää muistaa...

Myös he toivoivat parasta päivää, korkeaa aikaa, ja sukupolvet astuivat helmojaan kahistellen samalle viivalle, kävivät Annan plyysisohvalle vierekkäin istumaan...

Jokaisella on paikkansa perheiden jatkumossa.

Tällaisia kirjoja minä rakastan!






29.10.2015

Helsingin kirjamessut 2015

Helsingin kirjamessuista on kulunut jo viikko, mutta edelleen olo tuntuu ihanan kevyeltä. Kirjaihmisen sielu on ravittu pitkäksi aikaa eteenpäin. Kirjamessut ovat oikeasti aika maaginen tapahtuma ja messuhallin ilmassa leijailee sateenvarjojen lisäksi aivan varmasti jotain onnellisuuspulveria tahi tähtipölyä. Katsokaa nyt vaikka Kalastajan vaimoa ja Katja Kettua tuossa kuvassa! Mitä säteilyä!

Kahden messupäivän aikana kipitin ja liitelin lavalta toiselle ja seurasin hyvin mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja muun muassa kirjallisuusplanktonista, venäläisistä epäjumalista, saarnan merkityksestä nykymaailmassa, syntymästä ja kuolemasta sekä kaikesta tärkeästä siinä välissä. 

Ja Baba Lybeckin kengät! Tänä vuonna ne olivat mustat.

 

Nuortenkirjoista erityisen kiinnostavalta vaikutti Nadja Sumasen Rambo (OTAVA 2015). Tarina nähdään muuten tänä syksynä myös Kansallisteatterin näyttämöllä.


Claes Andersson kehotti kirjoittamaan ja lukemaan runoja joka päivä. Minä luin heti samana päivänä Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa -kokoelman (Sanasato 2015) ja koin olevani hyvin onnellinen. Suosittelen siis sekä Claes Anderssonin neuvoa että Kytömäen runoja lämpöisesti ihan jokaiselle. Anderssonin Aamu meren rannalla (WSOY 2015) houkuttelee myös kovasti. Kirjan nimestäkin saa jo voimaa.

 

Katri Lipson ja Joel Haahtela keskustelevat henkeviä ja eräs linssilude poseeraa onnellisena. Lukeminen tekee ihmiselle hyvää! Messukohtaamisten innoittamana muuten menossa on tällä hetkellä Mihail Siskinin Neidonhius (WSOY 2015). Kirjailija puhui taiteesta ja hetkistä, jolloin ihminen kokee olevansa kuolematon. Näitä hetkiä rakastan ja janoan. Onneksi kirjallisuus on taiteenlaji, joka on ihan jokaisen ulottuvilla. Luetaan siis hyvät ihmiset ja nautitaan hetkistä! <3


20.10.2015

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther


"Kotikatuni oli nimeltään ulitsa Florentsii kauniin italialaisen ystävyyskaupunkimme Firenzen kunniaksi, ja meillä, sillä kadulla asuvilla, oli onnea, sillä osoitteessamme sai ilmauksensa Italian kauneus ja se että olimme osa kauneuden maailmaa ja saimme olla kauniita, että meidätkin oli kasvatettu renessanssin hengessä uusiksi jälleensyntyneiksi ihmisiksi ja meidän oli määrä olla maailmankaikkeuden keskiössä, joskin rautaesiripun takana."

Berliiniläinen kirjailija Katja Petrovskaja (s. 1970) vietti suurimman osan lapsuuttaan Kiovassa, asuinalueella, jolla ei näyttänyt olevan menneisyyttä, oli vain loistava tulevaisuus sosialistisessa paratiisissa. Syntymäkodin lähestöllä oli palatsi, jonka vasemmassa siivessä Petrovskaja kävi vuosien ajan balettitunneilla ja oikeassa siivessä kuorossa laulamassa. Palatsi sijaitsi pienellä kukkulalla, jossa kasvoi ruusuja, ikivanhoja kastanjoita, tuoksuvia pensaita ja paratiisiomenapuu. Keväisin kukkulan rinteet olivat sinisenään villejä orvokkeja ja ilman historiaa paikka todellakin oli lapsuuden paratiisi. Mutta myös paikoilla on menneisyys...

Esikoiskirjassaan Ehkä Esther (Tammi 2015) Katja Petrovskaja pohtii historiaa ja kertoo, kuinka tajusi isoäitinsä kuollessa historian tarkoittavan sitä, että  yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä, joilta kysyä. Historia on lähteitä ja taistoa muistojen tuulimyllyjä vastaan, muiston riekaleita, kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja, sähköpostiviestejä, haalistuneita valokuvia ja ihmiskohtaloita, mutta tietoa pitää koota ja kirjoittaa muistiin, muuten se katoaa ja kokonaiset suvut sen myötä. Entisen Neuvostoliiton kasvatti ja juutalainen suvun viimeinen vesa alkaa internetin välityksellä selvittämään oman sukunsa menneisyyttä ja voi mitä tarinoita ja kohtaloita hän löytääkään.

"Minua on aina kiinnostanut historia, sanoi isä minulle, mutten ole koskaan halunnut että historia kiinnostuu minusta, ja hän sanoi myös, ettei ihminen tarvitse sukulaisia historiaan suhteutuakseen. Ja minä sanoin, että tarvitseehan, minulla sattuu olemaan tämä viettymys sijoittaa kaikki suureen panoraamaan, ikään kuin me olisimme itse tapahtumien keskipisteessä..."  

Ja tuohon panoraamaan alkaa ilmestyä menneisyyden ihmisiä. Roza tanssii  kevyin askelin keskelle maailmanhistoriaa, eräs Esther mennä raahustaa aikaa vastaan niin, että raahautuminen etenee kuin eeppinen tapahtuma, isoisä palaa 40 vuoden jälkeen takaisin kotiin. Sukulaiset ilmestyvät kaukaisesta menneisyydestä ja saavat perhepuun kukkimaan. Samalla paljastuu, miten Kiovan kauneimman kukkulan palatsi oli 30-luvulla toiminut NKVD:n kidutuskammiona ja kukkulan rinteillä oli ammuttu tuhansia ihmisiä.

"Me kasvoimme kahdenkymmenen miljoonan sodassa kuolleen kanssa, mutta sitten kävi ilmi, että sodan uhreja olikin paljon enemmän. Meitä on hemmoteltu luvuilla ja meidät on pilattu niillä, raiskattu väkivallan kuvitelmalla, jos ymmärtää nämä luvut, hyväksyy myös väkivallan. Mieleni on maassa, en tiedä miksi kaikki tämä kuulostaa niin tavanomaiselta, lähes pitkästyttävältä."

Vaikka kirjassa käsitellään sotaa ja etnisiä puhdistuksia Babi Jarissa, Puolassa ja Neuvostoliitossa, hyvin vahvasti nousi esille myös taide ja kieli. Vaikka olot olivat, mitä olivat, ihmisillä oli ihmeellinen kyky taikoa kauneutta ympärilleen.  Kuuromykkien koulun rehtorina toiminut Roza rakasti oopperaa ja vei kuuromykkäkoulunsa oppilaat balettiin ja oopperaan ja tanssi ja maalasi lasten kanssa viikkokausia jälkeenpäin.

"Lapset pitivät keskellä kaupunkia kanoja, kaniineja, vuohia, punaruskeaa hevosta ja lehmiä. Lisäksi heillä oli riikinkukko - riikinkukko neuvostoliittolaisessa koulussa, jumalainen olento, joka ei sopinut mihinkään luokkateoriaan, niin kuin ei koko koulukaan. Riikinkukko oli kaunis, ja kauneus oli yhtä tärkeää kuin tiedot ja taidot, mykät lapset nauttivat sen sadan silmän kauneudesta tavalla josta me emme tiedä mitään, he näkivät riikinkukon välkkyvän, horisontin peittävän viuhkapyrstön, mutta eivät kuulleet sen korvia raastavaa kirkunaa."

 Samainen Roza sai myöhemmin Uralilla käskyn pitää hengissä kaksisataa Leningradin piirityksestä selvinnyttä orpolasta ja ainakin tämän lukijan sydän kovin sykähteli, kun jossain välissä paljastui, että lapset olivat pieniä muusikkoja ja tanssijoita.

"Balettikenkiä ei ollut, ja niin köyhyys edisti modernia tanssia: lapset tanssivat paljain jaloin, liihottivat omatekoisissa kauhtanoissa orpokodin leveän aulan poikki. - - Hän asui kahden tyttärensä kanssa orpokodin aulassa, siellä missä harjoituksetkin pidettiin, tanssin, laulun ja orkesterin alkusoittojen keskellä, vain ohuen verhon verran taiteesta erossa."

Vain ohuen verhon verran taiteesta erossa! 

Koko Neuvostoliitto vastusti painovoimaa ja unelmoi lentämisestä, nuoret pojat pukeutuivat uniformuihin ja lähtivät sotaan sankaruudesta haaveillen. Harva heistä palasi, mutta silti piti edelleen uskoa neuvostovaltaan, sillä epäilijät eivät jääneet henkiin. Kohtalon tornitukset ja ajan ja paikan sattumat määräsivät ihmisen kohtalon. 

Liikuttavaa oli, miten Petrovskajan suvun lukuisat kuuromykkien opettajat taikoivat mykille lapsille kielen ja samaan aikaan juutalaisten oma kieli väkivaltaisesti tuhottiin. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuten kirjailijan isä jiddisin kielen kohtalon kiteytti. Ihmiset joutuivat valitsemaan uuden kielen ja sen myötä uuden elämän. Vanhoja ei ollut lupa muistella eikä edes surra ihmisten kohtaloita ikään kuin kuolleet eivät ihmisiä olisi olleetkaan.

Olipa taas kirja! Mieheni totesi, ettei minun kannattaisi tällaisia kirjoja lukea laisinkaan, koska leijun lukemisen jälkeen päiväkausia jossain sfääreissä. Sfäärielämä on oikeasti aika I-H-A-N-A-A. Hyvä kirjallisuus saa minut vastustamaan maan painovoimaa! Saa nähdä, ennätänkö palata maan pinnalle ennen viikonloppua, koska silloin on Helsingin Kirjamessut. Täytyy kai pakata Kivi taskuun...

***


Niin ja tuo kuva! Se tuli mieleeni kirjan kohdasta, jossa puhuttiin nautinnollisen alastomuuden ikiaikaisesta rauhasta ja Nike-patsaasta. O-la-laa!







5.9.2015

Hanna Gullichsen: Safkaa skideille


Olen pitkään haaveillut tekeväni lapsilleni meidän perheen keittokirjan, josta löytyisivät kaikki lasten suosikkiruoat. Tällä hetkellä kirjasta tulisi vielä kovin lituskainen, koska lapset kelpuuttaisivat kansien väliin ehkä seuraavat reseptit: kasvissosekeitto, makaronilaatikko, lihapullat, perunamuussi, pizza ja pannukakku. Ja tietenkin se mokkapalaresepti. Ilman mokkapaloja synttärit eivät ole tässä talossa synttärit! Toivon, että saisin lisätä kirjaan myös omenakakun ohjeen (koska ilman omenakakkua ei voi tietää syksyn saapuneen) ja lohisopan, mutta raati on näistä herkuista vielä vähän eri mieltä, joten antaapa ajan kulua.

Omaa keittokirjaa odotellessani paljon iloa olen saanut Hanna Gullichsenin Safkaa skideille. Lapsuuden rakkaimmat reseptit -kirjasta (no tofu publishing 2015), johon on koottuu reseptejä Gullichsenin omasta lapsuudesta 80-luvulta sekä hänen poikansa nykyhetken suosikkiruokia kuten se legendaarinen avokadopasta, lohipasta, uunijuurekset ja lasagne. Konstailematonta, herkullista ja helppoa kotiruokaa, jes! Kirjasta löytyy hallittavissa oleva valikoima liha-, kala- ja kanaruokia, aamu- väli- ja iltapaloja, kasvisruokia ja makeita herkkuja ja mikä ihaninta: kaikki samoissa kansissa!

Periaatteessa Safkaa skideille sisältää ne meidänkin perheen lempparireseptit ja kirja onkin helppo antaa lapselle eteen kuin ravintolan ruokalista konsanaan ja sanoa: "Mitä saisi olla?" Selkeät nimet ja herkulliset kuvat rohkaisevat kokeilemaan jotain sieltä oman turvallisen lempparilistan ulkopuoleltakin. Kokeiltu on! Vaikka kyseessä on lapsille suunnattujen ruokien keittokirja, ruoat sopivat myös aikuiseen makuun. Esimerkiksi pitkään porissut bolognese sai meillä aikuisetkin huokailemaan! Valkosipuli, tomaatti ja timjami, voi rakkautta kerrakseen!

Muiden Safkaa-sarjan kirjojen tapaan myös tämä opus on tuollainen käteen sopiva kooltaan. Kirjaa on helppo lukea ja käsitellä keittiössä. Lisäksi mukava lisä ovat ruokiin liittyvät kommentit ja ruokamuistot, joita on ripoteltu mausteeksi pitkin kirjaa.

Toivottavasti tämä kiva kirja löytää tiensä moneen lapsiperheeseen arkea helpottamaan. Terveellinen ruoka on onneksi herkullista ja jopa helppoa valmistaa. Suosittelen!


Ps. Kirjasta löytyy muuten vaarallisen herkullinen mokkapalaresepti. En tosin itse ennättänyt maistaa muruakaan, kun pellillinen oli jo kadonnut parempiin suihin... 


16.8.2015

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

 

Istun auringossa paikalla 14A ja leijun nousuvesimäisessä riemussa, enkä ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Yksi ainoa hätkähdyttävä tosiseikka saa minut pöllyyn: pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko. Aina. Joka ikisenä päivänä Maan päällä - jokaisena elämäni päivänä - on ollut salaisesti aurinkoista. - - - Minusta tuntuu kuin olisin lentänyt tuhannen kilometrin tuntinopeudella pää edellä elämäni kauneimpaan vertauskuvaan; jos lentää tarpeeksi korkealla, jos kohoaa pilvien yläpuolelle, saa elää ikuista kesää.

Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö (Schildts & Söderstöms 2015) on hulvaton, kamala ja koskettava kasvutarina, jossa 14-vuotias Johanna Morrigan päättää rakentaa oman elämänsä pala palalta uudestaan.

Neljätoistavuotiaalle ei kerrota tätä, sillä ne, joiden pitäisi opastaa elämässä, ovat omat vanhemmat - juuri ne ihmiset, jotka rakensivat sen version, johon olet niin täysin tyytymätön. He tekivät oman mielensä mukaisen version. He tekivät sellaisen version, jota he itse tarvitsevat. He muovasivat sinut oman tietämyksensä nojalla ja rakkaudesta - siksi he eivät kykene näkemään, mitä sinä et ole...

Johannan lapsuus on kulunut alueella, jonka postinumero ei ole houkutteleva. Isä on rock-tähteydestä haaveileva tyhjäntoimittajaidealisti ja äiti masentunut, perhettään suojeleva naarasleijona. Ja perhettä piisaa. Isälle sattuneen työtapaturman vuoksi Morriganit elävät sosiaalietuuksien turvin. Televisio tarjoaa sopivasti viihdykettä ja kirjastosta saa musiikkia ja kirjoja. Ikuisen rahapulan takia välttämättömyystarvikkeet on kätevintä pölliä kemikaalikaupasta. Vaikka olosuhteet tuntuvat karuilta, perheessä kuitenkin tiedetään sanojen arvo ja kaikista ongelmista huolimatta asioista puhutaan ja vanhemmilla on sydän kohdillaan. Ulkopuolisen silmin tilanne kuitenkin näyttää aika toivottomalta, varsinkin kuin erinäisten sattumien vaikutuksesta perheen etuuksille tapahtuu jotain ja vanhempien mielenterveydestäkään ei aina ota oikein tolkkua. 


 Päähenkilö rakastaa musiikkia ja alkaa sitkeästi pommittaa englantilaista musiikkilehteä lähettämällä salanimellä bändiarvosteluja viikko toisensa perään. Lopulta kyvyt huomataan ja alaikäinen ja ylipainoinen "Dolly" palkataan karskien miesten seuraan lehteen töihin. Varsinainen tuhkimotarina siis! Silinterihattu päähän ja mustat kajalit silmiin ja 14-vuotiaasta Johannasta tuleekin ehkä koko saarivaltakunnan pelätyin ja rääväsuisin kriitikko, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan nuorien bändien teilaaminen ja irstaiden seksikokemusten hankkiminen. Dolly on "enfant terrible", mutta jossain vaiheessa Johanna huomaa, että palikat ovat sittenkin väärässä järjestyksessä ja hänen elämänsä on jotenkin kummallisella tavalla väärin rakennettu. 

Olipa lukukokemus! Olen siinä onnellisessa tilanteessa, että keskustelemme Moranista ensi viikolla lukupiirissä. Vähän täytyy vielä sulatella. Kaikesta ronskiudesta huolimatta kirja oli riemastuttava lukukokemus. Tosin tytölle, joka on kasvanut peilittömässä talossa, olisi voinut monessa kohdassa käydä toisinkin. Ja kyllä niistä elämän peileistä kaikenlaista kuvajaista näkyikin. Onneksi yhdestä näkyi myös se kaikki hyvä ja arvokas.

Ja vähin erin, pala palalta, syntyy sellainen elinkelpoinen versio itsestä, jota voi hyräillä koko päivän. Löytyy se pieni hiekanjyvä, jonka ympärille helmi alkaa kasvaa. Luonto tekee tehtävänsä ja helmen sisus täyttyy taialla, vaikka itse puuhailisi kaikkea muuta...

Aika ihana! Ja ihana on tuo sääkin ulkona. Taitaa olla se ikuinen kesä vihdoinkin!





15.7.2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta






"Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. "


Terveisiä Kööpenhaminasta!

Näiden matkakuvien myötä tahdon osallistua kirjabloggaajien tempaukseen kirjastojen puolesta ja toivon päättäjille viisautta ja rohkeutta uuden kirjastolain ja kirjastojen oikeudenmukaisen rahoitusmallin laatimiseen.

Meillä Pohjoismaissa yleiset kirjastot ovat aina olleet laadukkaita ja pyrkineet palvelemaan ihan jokaista ihmistä tasapuolisesti asuinpaikasta riippumatta. Kirjastot ovat osa pohjoismaista kulttuuriperintöä mutta myös tiukasti omassa ajassaan kiinni ja aktiivisesti mukana yhteiskunnan kehityksessä. Toivon, että jatkossakin demokratia toteutuu ja jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus saada monipuolisia kirjastopalveluja asuipa sitten Utsjoella tai ruuhka-Suomessa olivatpa taloudelliset ajat mitkä tahansa. Minusta itsestäni oli esimerkiksi aivan ihanaa, kun löysin itseni Suomenlinnan kirjastosta ja olin todella iloinen erityisesti saaren lapsiasiakkaiden takia. Toki paikka on takuulla korvaamaton myös muille Suomenlinnan  asukkaille!

Olen käynyt tämän vuoden aikana Suomenlinnan kirjaston lisäksi monissa muissakin kirjastoissa ja olen vienyt nuorisoa kirjastovierailuille ja kertonut, mistä kirjastokortin saa ja miten kirjaston lainausautomaattia käytetään. Kirjasto on ollut joka kerta elämys ja ilonaihe. Kuvaterveiseni tulevat kuitenkin Sören Kierkegaardin vartioimalta Tanskan Kuninkaallisen kirjaston pihalta, koska tuolla reissuilla oikea kamerakin oli matkassa mukana. Kuninkaallinen kirjasto on hieno esimerkki siitä, miten vanha ja uusi kohtaavat toisensa sävyisästi. Kirjaston toinen puoli on hyvin moderni musta timantti klik. Hyväksi havaittu vanha kannattaa säilyttää ja rakentaa sopivat sillat kohti uutta. Se on viisautta!

Me suomalaiset muuten lainaamme kirjastoistamme enemmän kirjoja kuin tanskalaiset. Pidetään siis kirjastoistamme hyvää huolta, että lukemista riittää myös tulevaisuudessa.







2.2.2015

Antti Holma: Järjestäjä


"Tästä velvollisuudentunteesta käsin ihailin eniten kuiskaaja-Kaarinaa, koska hän oli niin vanha, ettei hän enää ollut sukupuolinen. Hän oli ihastuttava tuhatvuotias ryppyinen kukkanen mustassa saalissaan ja vitivalkoisessa tukassaan. - - Kaarina oli pienen pieni ja laiha, mutta hänen silmänsä loistivat ja hän hymyili vaikka hänen oli hankala kulkea rappusia alas. Olisin halunnut olla hänen ystävänsä. Olisin halunnut olla yhtä vanha kuin hän, yhtä lempeällä tavalla voimakas ja tepastella hänen kanssaan ystävyyden hengessä pienessä humalassa talvi-illassa."


Antti Holman Järjestäjä (Otava 2014) sai minut voimaan pahoin. En ole ikinä aikaisemmin moista kokenut. Kirja ihan oikeasti kuvotti ja yökötti, mutta myös vakuutti ja ihastutti. Erikoinen esikoinen! Todellakin!

Kirja on nuoren miehen söpö ja irvokas odysseia maailmassa, joka on täynnä "sukupuolisia" henkilöitä. Tarmo haluaisi olla todellinen mies ja sankari, mutta muut ihmiset näkevät hänet jotenkin toisin. Tarmo on ystävällinen ja kaikin puolin mukava, mutta yhden asian kanssa on vielä vähän tekemistä. Tarmo on homo. Ongelmia kuitenkin aiheuttaa erityisesti tuo hänen kiltteytensä. Nuorta miestä käytetään julkeasti hyväksi ja hänestä tehdään syntipukki asiaan kuin asiaan. Tarmo alistuu, mutta onneksi jossain itää kapinan siemen ja päähenkilö uskaltautuu lopulta jättämään työnsä kirjaston tätinä ja pestautuu järjestäjäksi teatteriin, jossa odottamassa on jos jonkinlaisia taiteilijoita ambitioineen ja outoine tapoineen. Teatterista löytyy myös Daniel, jota Tarmo palavasti himoitsee. Tarinan teatteri ei kuitenkaan ole ehkä se maailman paras paikka etsiä sitä, mikä päähenkilöltä on kateissa.

Holma riepottelee pilke silmäkulmassa sukupuolirooleja ja läimii ilkikuriseen sävyyn laitosteatterin maailmaa. Vaikka tarina on paikoin varsin tragikoominen, jotain aika kaunista ja herkkääkin pulpahtaa jatkuvasti pintaan. Tarmo itsessään on kuin ihmisen unelma, velvollisuudentuntoinen ja hyvätapainen nuori mies, joka tahtoisi vain selvittää, mitä todellinen miehisyys tarkoittaa. Malleja löytyy monia, mutta oikeaa tuntuu olevan vaikea löytää. Mitä se miehisyys sitten oikeasti onkaan? Mitä olisi ihan vain ihmisyys? Minusta tuossa kuiskaaja-Kaarinan olemisessa olisi jotakin todella tavoittelemisen arvoista! Löysinköhän lie itseni?

Esikoinen oli hurja lukukokemus. Toipumiseen piti varata toisen ääripään lääkkeet, mutta niistä kerron ehkä myöhemmin. Ihanuutta siis luvassa. Ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan herra Holman seuraavaa teosta...



4.1.2015

Järkäle saapui kotiin


Tässä se härkä nyt on. Pamplonan taistelu alkakoon! Koska nyt vietetään tätä Kirjan vuotta 2015, ajattelin minäkin lukaista ainakin yhden kirjan ja olkoon se sitten tämä Alastalon salissa. Jos Bo Carpelan hehkuttaa teosta mahtavaksi suomalaisen proosan universaaliksi kansaneepokseksi, niin mitä sitä enää miettimään. Uskaltaako joku muu ottaa haasteen vastaan?

Lukuiloa!


31.12.2014

Vuosi 2014

tammikuu

helmikuu

maaliskuu

huhtikuu

toukokuu

kesäkuu

heinäkuu

elokuu

syyskuu

lokakuu

marraskuu

joulukuu

"Elämämme tärkeimpiä viisauden lähteitä on ymmärtää ihmiselämän kontrastit, nähdä vaaleiden ja tummien sävyjen vaihtelut sekä mieluummin kuin tähdätä jatkuvaan onnellisuuteen, pyrkiä olemaan elävä, kokonainen ihminen."

                                                              (Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä)


Vuosi 2014 oli siinä mielessä erikoinen, ettei talvea ollut nimeksikään. Se kummallinen rapainen ja harmaa välikausi kesti keskimäärin yhdeksän kuukautta. Juhannuksena satoi räntää, mutta heinäkuussa saapui todellinen kesä ja helteitä piisasikin sitten pitkälle elokuuhun.

Kuluneen vuoden aikana olen monet kerrat huomannut, miten kohtalo järjestää asiat omalla tavallaan oikein. Olen onnellinen, että elämässä on sekä vaaleita että tummia sävyjä; ilman kontrasteja mikään ei tuntuisi miltään. Arjen harmaakin on oikeastaan aika ihana väri. Tiedättehän sen fiiliksen, kun vaikkapa sairastelujen jälkeen arki alkaa taas rullaamaan omaa rataansa ja elämä on hallinnassa? Onni löytyy oikeasti hyvin arkisista asioista.

Mutta koska Hiirenkorvia ja muita merkintöjä yrittää olla kirjablogi, ehkä tässä vuoden viimeisten hetkien aikana voisin nopeasti vilkaista vielä kirjavuoteen 2014. Luin määrällisesti aika vähän, mutta minulle jäi sellainen olo, että Suomessa ilmestyi oikein rytinällä upeita kirjoja. Tämän harmaan hiirulaisen sydämen sai alkutalvesta väpättämään Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Koko kevään jatkuneen suuren lukuelämyksen tarjosi taas Anni Kytömäki Kultarinnallaan ja ajanlaskuuni kesä 2014 tallennetaan hakusanoilla Hannu-Pekka Björkman & laiturinnokkakirjallisuus.

Vuoden aikana tuli kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä ja tuokin tapahtuma jätti jälkeensä paljon mukavia muistoja. Kiitokset vielä kerrankesäseurueelle kimaltelevasta matkasta Pellinkiin Toven jalanjäljille ja terveisiä teille kaikille muillekin kirjallisuusystävilleni. Ihanaa, että olette olemassa! : )

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi ja olen tänään varannut kirjastosta ensi vuoden KIRJAN.  Se on klassikko, jota en muistini mukaan ole koskaan lukenut (ainakaan loppuun asti). Nyt otan härkää sarvista ja kesytän järkäleen. Lipsautinkohan nyt uudenvuodenlupauksen? Ne eivät kuulu tapoihini...

Upeaa kirjan vuotta 2015! 



25.12.2014

Vuosi kuvina: JOULUKUU


Valkoinen joulu saapui sittenkin.

Onnellista, rauhaisaa ja ihanaa juhlaa kaikille!


***

Ps. En yleensä saa kirjoja lahjaksi, mutta tänä vuonna Pukki yllätti. Minäkin taidan yllättää ensi vuonna! Paketista löytyi nimittäin Docendon PowerPoint 2013 - tehoa viestintään. Kiitos tarkkasilmäisille tontuille! ; ) Tänään kyllä saatan lukea vähän jotain muutakin...


30.11.2014

Vuosi kuvina: MARRASKUU


Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Täll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.
                                                                               
                                                              (Eino Leino)

Apollo hymyili tänään niin leveästi, että höllyin nappaamaan vielä kolmannen kuvan. Marraskuu on ollut niin synkkä ja niin kurainen, etten oikeastaan voinut muuta kuin nauraa, kun menin tänään ottamaan nämä marraskuun kuvat. Joku kultaa muistot!

Kuuntelimme oppilaiden kanssa perjantaina Eino Leinon Hymyilevää apolloa ja olen lauleskellut runoa koko viikonlopun. Kyllä se on vaan niin hieno, ja upea on myös Tuure Kilpeläisen tulkintakin. Oi, kuunnelkaa, kuunnelkaa vaan!

Marraskuu on ollut lukukuu, mutta jotenkin rauhaton sellainen. Olen rääpinyt sieltä ja täältä, mutta juuri mitään en ole saanut loppuun asti. Sen olen kuitenkin huomannut, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan aika upeaa kaunokirjallisuutta. Yöpöytäni kirjavuoresta voisin mainita vaikkapa seuraavat sattumat:

Satu Taskinen: Katedraali
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Peter Sandström: Valkea kuulas
Antti Holma: Järjestäjä
Pajtim Statovchi: Kissani Jugoslavia
Juha Seppälä: Matka aurinkoon
Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni.

Jos nuo kolme ensimmäistä ennättäisin vielä tänä vuonna lukea ja sitten pitäisi vielä päättää se yksi täydellinen: nimittäin The Joulukirja.  Löytyisiköhän sekin tuolta listalta? 

22.11.2014

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


"Saari tuoksui hunajalle ja kasteelle, kun kuljimme polkua, joka johti vuoren kuvetta, ja muistan ajatelleeni, että silloin kun asuin vielä kotikylässäni, en osannut edes uneksia tällaisesta paikasta kuin saari. Paikasta, jossa riitti lämpöä ja ruokaa ja tietoa. Elämää Rovasissa voi verrata luolaelämään, jossa kukaan ei tiedä mitään ulkomaailmasta, sillä kaikkien elämä pelkistyy luolan kalseaan pimeyteen. Kun tulin luostariin ja opin lukemaan, oli kuin suuri ikkuna olisi avattu kohti valoa ja lämpöä. Vedin syvään henkeä ja nautin täydestä vatsasta, auringosta kasvoillani ja raikkaasta kevättuulesta joka liekkui säärissäni. Onni, ajattelin, tätä on onni."

Maria Turtschaninoffin Maresi. Punaisen luostarin tarinoita (Tammi 2014) johdattaa lukijansa Menoksen salaperäiselle saarelle, josta merimiehet ovat kuulleet hurjia huhuja ja paikkaa vieroksutaan. Oikeastaan saari itsessään on niin hyvä kätkeytymään, että vain harva osaa sinne reitin. Saaresta tekee erikoisen sen punainen luostari, jonka asukkaina on vain naisia ja tyttöjä, jotka päätyvät luostariin monista eri syistä. Osa on lähetetty saamaan hoitoa, toiset taas koulutusta. Toiset saapuvat vainottuina ja hengenhädässä.

Elämä saarella on hyvin idyllistä ja tasa-arvoista. Luostari on perustettu kolmikasvoisen Alkuäiti-jumalan kunniaksi. Alueella sijaitsee viehättävästi nimettyjä rakennuksia, joita kutakin johtaa sisar apunaan omat noviisinsa. Työt hoituvat jouhevasti, vapaa-aikaa on sopivasti ja ruokaa sekä hengenravintoa riittämiin. Täydellinen ideologia kohtaa kuitenkin ulkopuolisia uhkia ja käärme löytää toki tiensä tähänkin paratiisiin...

Eräänä päivänä saarelle ilmestyy pieni, kovia kokenut Jai-tyttö, joka ystävystyy kirjan päähenkilön Maresin kanssa. Jai tulee hyvin patriarkaalisesta ja väkivaltaisesta kulttuurista ja suvun miehet vaalivat mustavalkoisesti yhteisönsä kunniakäsitystä. Arvata saattaa, että pian Menoksen idyllinen ja omalakinen elämä  saa säröjä, kun miehet tulevat hakemaan omaansa ja vaalimaan kunniaansa. Sekä Mares että Jai-joutuvat koviin koetuksiin ja pohtimaan omaa rooliaan yhteiskunnassa.

Vaikka Mares on genreltään tyylipuhdasta seikkailufantasiaa, on teos teemoiltaan kovasti tässä ajassa kiinni. Tarinassa pureudutaan moniin ihmisoikeuskysymyksiin ja esimerkiksi tyttöjen oikeuteen käydä koulua. Turtschaninoff pistää sekä päähenkilö Maresin että lukijan vaikeiden valintojen eteen mutta toisaalta tarjoaa myös oivia apuvälineitä paremman maailman rakentajille.

Onnittelen lämpimästi Maria Turtschaninoffia vuoden 2014 Finlandia-Juniorista. Teos on ehdottomasti sen arvoinen. Toivotaan, että mahdollisimman moni nuori lukija pääsee Menoksen saarelle nauttimaan Turtschaninoffin lumoavasta kerronnasta ja hienosta sekä viisaasta tarinasta. Jään muuten jännityksellä odottamaan, mitä miehet ja pojat tuumaavat Maresista... 







8.11.2014

Helsingin Kirjamessut 2014



Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa....


Viime viikot olenkin sitten tyytyväisenä nautiskellut messusadosta. Lukemisen alla tällä hetkellä suloisesti sekaisin Jari Järvelän Särkyvää, Antti Arnkilin Lauantaiesseet ja Helmi Kekkosen Suojaton

Helmi Kekkosen uusimman olisin lukenut varmasti muutenkin, mutta Järvelä ja Arnkil puhuivat messuilla niin houkuttelevasti, että kirjoihin oli pakko tarttua. Samoin tuo Marko Hautalan Kuokkamummo ei välttämättä ole sitä tyypillisintä genreäni, mutta kävinpä Hautalaakin kuuntelemassa ja suuntasin saman tien Tammen osastolle.  Ensi vuonna pitää varata matkaan ehdottomasti isompi matkalaukku!

***

Meillä leivottiin tänään talven ensimmäiset piparit. Samalla tajusin, että ensi viikolla uunista pullahtavat tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat. Olen sieltä jostain Mikko Rimmisen ajoista lähtien halunnut lukea ehdokasteokset ennen Finlandia-diktaattorin jyrähdystä, mutta nyt olen vähän harmistunut ja hämilläni. Lukuaikaa on  supistettu kolmesta viikosta kahteen ja voittaja selviää jo 27. marraskuuta. Kuka oikeasti ennättää lukea kaikki kuusi finalistiteosta kahdessa viikossa? Anne Brunila taitaa olla aika pro! Nostan hänelle hattua ja taidan itse hypätä venyttelysarjaan nauttimaan Finlandia-sadosta oikein pitkän kaavan mukaan ja  hartaudella. Lupaan ilmoittaa oman suosikkini ensi vuoden kirjamessuihin mennessä. Muistuttakaa, jos unohdan lupaukseni! ; )

Pidän muuten ensi viikolla peukkuja erityisesti Sirpa Kähköselle ja Anni Kytömäelle. Graniittimies ja Kultarinta ovat olleet ne tämän vuoden sykähdyttävimmät, ehdottomasti! 

2.11.2014

Lukuhaaste

 

Olen aika kehno ottamaan haasteita vastaan, mutta tämän eilisen kohtaamisen jälkeen päätin ryhdistäytyä.


Lankutus- ja punnertamishaasteet saavat minut kangistumaan ja hyytymään...


En halua joutua pohjamutiin pyörimään...

Voitteko kuvitella, että marraskuun ensimmäisenä päivänä löysimme mökkirannastamme sammakon! Siellä se hitaasti raahautui haprakkaa jäätä myöten kohti päämääräänsä. Aika kangistuneelta meno vaikutti, mutta välillä saku yritti uljaasti jopa loikata eteenpäin. Takajalat eivät vain tahtoneet enää nousta sileästä jääpinnasta. Mutta tiedättekö? Lopulta urhea sammakko saavutti sulan veden ja sukelsi pohjamutiin talvehtimaan. Uskomatonta!

No niin, minäkin päätin sitten eilen ottaa Karo Hämäläisen lukuhaasteen vastaan. Ideanahan on marraskuun jokaisena päivänä lukea huikeat 30 sivua. Hyytymisen ja kangistumisen estämiseksi ajattelin kirjata lukemiseni tänne muistiin. Tämä on minulta oikeasti hurja veto. Onneksi toisilla on se pohjamuta suorastaan tavoite. Harmi, etten osaa sammakon lailla hengittää ihon kautta, joten ajattelin sinnitellä muuten. Onneksi rakastan lukemista!

1.11.2014

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta (8 sivua)

"Kun hän nojautuu tyynyihin ja ryhtyy lukemaan, häntä alkaa väsyttää. Aivan oikein, hän ei tälläkään kertaa ehdi lukea kuin muutaman sivun ennen kuin vaipuu uneen. Viimeiseksi ennen nukahtamistaan hän ajattelee että kirjat ovat hänen parhaita ystäviään. Jos hänellä olisi tytär, hän opettaisi tälle että romaaneissa on kaikki mitä elämästä tarvitsee tietää. Aivan kaikki."

Sanna Tahvanainen kertoo Coco Chanelista. Ei tarvitse perustella. Rakastan Tahvanaisen tapaa kertoa.

Juha Itkonen: Rimini (15 sivua)

"Siinä he olivat kaikki, kuulin heidän äänensä, tunsin heidän läheisyytensä, ja tunnusmusiikki soi jo, lopputekstit pyörivät, kevyt tupakansavu leijaili ympärilläni mutta sekin oli tuoksu jonka läpikotaisin tunsin, Sellainen lapsuus oli: läpeensä tuttua. Kun asiat olivat ennallaan, asiat olivat hyvin."

Prosaisti-Itkonen herättää tupakansavuisen 1980-luvun taas henkiin ja pureutuu elämän ydinasioihin ja perhedynamiikkaan riipaisevan hienosti. Voi että! Ihana haaste!

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (17 sivua)

"Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästä meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat."

Mielenkiintoinen näkökulma vapauden valtakunnan suureen vallankumoukseen. Ymmärrän täysin, miksi kirja on kerännyt viime viikkoina kovasti kehuja. Palaan tähän myöhemmin...

2.11.2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (124 sivua)

3.11.2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (74 sivua)

Tarina heräsi todella henkiin (tai minä heräsin tarinaan) Ilon seppien myötä.

4.11.2014

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (16 sivua)

Tänään sain lukea mainion kirjallisuusesseen! Arnkil analysoi kokoelman ensimmäisessä tekstissä Paavo Rintalan Maatyömies ja kuu -teosta ja yrittää selvittää, miten kertomuksessa perustellaan kirjallisuuden ja kirjailijan työn merkitystä. Arnkil siteeraa moneen otteeseen Rintalaa ja voi mitä sitaatteja! Eräs taitaa varata kirjastosta heti koko Rintalan tuotannon. Myös Björkman viittasi muuten Paavo Rintalaan Kadonneet askeleet -kirjassaan.

Seuraavassa esseessään Arnkil tarttuu Skavabölen poikiin, mutta yritän hillitä itseni ja jätän pojat huomiseksi.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (62 sivua)

"Se kaunis, ruma, kiihkeä, sensuaalinen, haluttu, tuomittava, tuomittu äiti-Venäjä, jota hän rakasti ja palvoi yli kaiken. Se joka sai emigrantitkin palaamaan, vaikka päätä puisteltiin - ja vaikka ruhtinaat palattuaan lähetettiin Siperiaan, piittaamatta siitä että nämä vannoivat pysyvänsä uskollisina kumouksen palvelijoina, kunhan vain saisivat olla pyhällä Venäjällään." 

Mitenkä minusta tuntuu, että tänäkin vuonna Finlandia-palkinnosta kisaa ainakin yksi Venäjälle sijoittuva teos? Kohtahan sekin onneksi selviää...

5.11.2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (48 sivua)

Unelmat ja ystävät kantavat aika pitkälle. Nyt tekee mieli tarttua Anna Kareninaan ja Thomas Moren Utopiaan... Jatkan sulattelua; se on hyvän kirjan merkki.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (11 sivua)

Elokuvaessee Rubert ja Evert Kalliosta ja raiteilla kulkevasta kirouksesta. Oma Skavabölen pojat -elokuvakokemukseni kalpenee kovin tämän tulkinnan rinnalla. Kohtaus Hippa-tädin silmistä ja karmean salaisuuden paljastumisesta jäi erityisesti kaivelemaan.Täytyykö siihenkin nyt palata?

6.11.2014

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (11 sivua)

Torstain essee käsitteli megalomaanista  Yrjö A. Jäntin Suomen sana -valiolukemistohanketta ja proosan marginaaleja. Varsinainen kuningasidea, joka vei miehen terveyden ja melkein koko 60-luvunkin! Huh!

Helmi Kekkonen: Suojaton (45 sivua)

Olen kovasti tykännyt Kekkosen aikaisemmista teoksista, joten odotukset ovat nytkin korkealla. Kansikuva ainakin on kekkosmainen ja kaunis. Tarinassa seurataan hiljaisuudessa elävää tyttöä ja hänen perhettään. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta Isa on kuitenkin erilainen. Mitä hänelle on tapahtunut? Miksi kaikki käyttäytyvät jotenkin oudosti?

7.11.2014

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (30 sivua)

Aika mainio tämä esseekokoelma. Tänään tutustuin rockin mukavimpaan mieheen, Foo Fightersin taiteelliseen johtajaan, jonka kurkku on kuin Michael Phelpsin käsivarret, ja sen jälkeen Juha Koirasen elokuvaan Partanen, jossa asiallisia hommia ei suoriteta (eikä muuten mitään muitakaan). Mistä nämä aiheet oikein pulppuavat?

8.11.2014

Helmi Kekkonen: Suojaton (106 sivua)

"Maailma oli äänistä täysi, ja hän kuunteli ja odotti, sillä koskaan ei voinut olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja se sopi hänelle. Mutta kaikki muut ajattelivat toisin, toivoivat hänen olevan toisenlainen, sopivan paremmin heidän joukkkoonsa. Hän kuuli senkin, näki sen heidän kasvoiltaan."

Kekkonen kirjoittaa taas kovin kauniisti, mutta kaunis kirja Suojaton ei missään tapauksessa ole. Minun mielestäni siis. Haen edelleen koko ajan vastausta kysymykseen MIKSI!!! Erikoinen ja vaikuttava tarina. Tähän tahtoisin palata vielä myöhemmin. Toimisi mainiosti myös lukupiirikirjana.


9.11.2014

Truman Capote: Joulumuisto (18 sivua)

"Aina sama tarina: Jonakin marraskuun aamuna ystäväni ikään kuin virallisesti julistaa joulukauden alkaneeksi, vuodenajan, joka sykähdyttää hänen mieltään ja syöttää hänen rinnassaan loimuavaa tulta. Näin hän kuuluttaa: "Siellä on hedelmäkakkuilma!"

Eräänä marraskuun aamuna kaivan Capoten tekstin esille ja ajattelen pikkuisen jo joulua. Ehkäpä tänä vuonna muistan jopa leipoa sen hedelmäkakun. Joulumuisto valaisee ja tuo lämpöä marraskuuhun.

Jari Järvelä: Särkyvää  (42 sivua)

10.11. - 12.11.2014

Jari Järvelä: Särkyvää (163 sivua)

"Tärkeintä on oppia ymmärtämään putkiaivoisen ajattelumaailmaa, jos on itsellä päässä tippaleipä. Tämän parisuhteessa oppii, jos ei muuta. Yksi jobi kerrallaan, niin se sujuu. Harvasta asiasta saa, Teemu-kulta, isompaa nautintoa kuin siitä, kun kahden eri aivotyypin yhteiselo ristiriitoineen onnistuu. Se on sitä jumalten keinua. Löytyy se adapteri väliin."

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Teemu, jolta tuo sitaatin adepteri on päässyt katoamaan. Teemu on koko ikänsä yrittänyt olla mukava kaveri, mutta vaimo ymmärtää kaiken aina jotenkin väärin. Tilanne on lopulta kärjistynyt siihen pisteeseen, että mies yrittää polttaa kotinsa (ja vahingossa samalla myös vaimon ja lapset), joten elämä tuntuu todellakin ajautuneen umpikujaan. Teemu päättää lopettaa päivänsä, mutta edes tämän projektin hän haluaisi suorittaa mallikkaasti ja hohdokkaalla tavalla. Niinpä hän suuntaa perintö-Ladansa kohti Espanjaa ja Pamplonan härkäjuoksua. Mukaan hän pakkaa pahvilaatikollisen tärkeitä tavaroita kuten pingispallon, palovaroittimen, oman viisaudenhampaan, lapsen maitohampaan, puolikkaan omenan, kastekynttilän...

Särkyvää oli kyllä aika riemastuttava lukukokemus. Järvelä tekee oivallisia havaintoja elämästä ja parisuhteen ongelmakohdista, miehenä olemisen haasteista, osuvia pieniä yksityiskohtia ja silmäkulman pilkettä - vähän samaa hirtehistä huumoria kuin Paasilinnalla konsanaan... Elämässä on paljon tärkeitä hetkiä.

13.11.2014

Satu Taskinen: Katedraali (41 sivua)

"Haluaisin ylipäätään elämässä joskus voida sanoa: Juodaanko kahvit? Haluaisin voida odottaa vierasta, kattaa kahvipöydän, kaataa juomaa kuppeihin, sekoittaa sokerit ja maidot ja tietää ja tuntea, että siinä se nyt on: keksit ja elämä."

"Mitä varten kaikki nämä laatikot? Mark kysyy.
Miksi niin? Siksikö, ettei olisi ketään huolehtimassa asioista? Ei, ei siksi. Huolehtija on vain hitaampi kuin maailma. On vaikea pysyä kehityksen mukana, osata valita oikein ja päättää ja noudattaa sitä. Siihen liittyy sekin, että niin usein myöhästyn. Sitä yritti juosta maailman ja asioiden perässä, mutta aina myöhästyi. Oli itse kilpikonna, kun ympärillä oli pelkkiä jäniksiä. Vuorokaudessa pitäisi olla kaksikymmentäviisi tuntia. Kolmekymmentä olisi vielä parempi, ehtisi syödä aamiaisen lisäksi vielä lounaan ja saisi sängyn pedattua ennen kuin on taas tullut nukkumaanmenoaika."

Katedraali on aarre. Ihana kirja. Kiitos hehkutuksesta Minnalle!

14.11.2014

Mihin katosi viikko? Apua? Olen kyllä lukenut, mutta tarkat sivunumerot ovat huuhtoutuneet mielestä. Katedraalia noin 60 sivua, Maritta Lintusen Hulluruoholaa 150 sivua, Heidi Jaatisen Kahta viatonta päivää noin 40 sivua, Peter Sandstörmin Valkeaa kuulasta 44 sivua (kansi on kovin nostalginen), Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (ensimmäisiä sivuja vain). Taidan olla sellainen 40 sivun nainen! No onneksi Turtschaninoffin Maresista kertyi pelastavat 212 sivua, joten mukana räpiköidään edelleen.

31.10.2014

Vuosi kuvina: LOKAKUU




Aamut putoavat sinisinä virtoina,
linnun olen nähnyt uivan niissä
ja katoavan usvaan,
puut nousevat liikkumatta
ja valo soi oksilla,
soi huurtuneen ruohon sisään.

                                        Kirsi Kunnas

 Alkuun oli ihan pakko poimia hiirenkorvasitaatti  Kirsi Kunnaksen runosta Aamut putoavat sinisinä virtoina. Onnekkaana pääsin viime viikonloppuna Helsingin Kirjamessuilla kuuntelemaan, kun 90-vuotissyntymäpäiviään viettävä Kunnas tulkitsi puuaiheisia runojaan ja puhui samalla suomen kielen vivahteista ja runon kielestä aivan hengästyttävän hienosti ja viisaasti. Hän totesi, että runon kielen takana on sielu ja ääneen lukemisessa lukija on ainutkertaisella tavalla mukana runossa. Kunnas korosti erityisesti lapselle lukemisen tärkeyttä. Yhdessä lukeminen luo tasa-arvoa ja kehittää korvaamattomalla tavalla lapsen aivoja ja kielitajua.

Jos asuisin Helsingissä, suuntaisin askeleeni ehdottomasti Savoy-teatteriin Sateessa ja tuulessa -tapahtumaan 12. marraskuuta, sillä siellä on luvassa lisää Kirsi Kunnaksen tuotantoa taiteilijan syntymäpäivien merkeissä. Ohjelmassa on mm. Syrjän poikien esittämiä sävellettyjä lastenrunoja, Kani Koipeliinin kuperkeikat -satuoopperaa, Kunnaksen aikuistenrunoja ja illan ehdottomana huipennuksena lavalle nousee myös ihastuttava päivänsankari. Voi mikä ilta siis! Olen hengessä mukana!

Lokakuu usvineen ja huurteisine ruohoineen on aivan huippujen kirjamessujen lisäksi ollut muutenkin hyvä kuukausi. Töissä pääsin suunnittelemaan ja toteuttamaan Tove Janssonin syntymäpäiväjuhlia ja syyslomalla vaeltelin Lontoon sumuisissa puistoissa. Lontooseen pitää päästä ehdottomasti vielä joskus uudestaan. Kiehtova kaupunki.

Ajatella, että huomenna alkaa marraskuu. Meillä marraskuu on ehdottomasti lukukuu. Aion esimerkiksi vakaasti osallistua Finlandia-maratonille tänäkin vuonna lukemalla kaikki ehdokaskirjat ennen Anne Brunilan virallista mielipidettä. Ennen maratonin alkua ajattelin verrytellä kirjamessuantimilla, mutta niistä kerron varmaan lähipäivinä enemmän.

Kirjoitin kirjamessuilla hädissäni messulehden reunaan Kunnas-sitaatin: "Pienet linnut vievät kesän, eivätkä palaa uudelleen."  Tällä viikolla välituntivalvonnassa kuljin pihalla ja kuuntelin pienten lintujen sirkutusta. Kyllä ne linnut palaavat, muodossa tai toisessa, vaikka runouden siivin. Olen siitä aivan varma! Voimia tulevaan talveen ja aamuihin, jotka putoavat sinisinä virtoina! Talven sininen on lumoavan kaunis väri.