Essi Tammimaa: Paljain käsin

"En tiedä, miksi Aila lähti, mutta hänen lähtönsä jätti hampaattoman suun siihen, missä piti olla äidin äiti. Aila ailahti kuvasta ja jätti meille äidin, jonka elämäntehtävä oli korjata se kuva. Äiti sitoi essun nauhat nälän pinkomalle vyötärölleen, upotti kämmenensä, kyynärvartensa taikinaan ja veivasi siitä meidät. Pullatytöt. Täydellisen äidin täydelliset tyttäret, hymykuopat pulleissa käsivarsissa."

(Essi Tammimaa: Paljain  käsin)

Minä tunnustaudun haaveilijaksi ja pilvien tarkkailijaksi. Haaveet kantavat ihmistä kohti huomista. Totinen totuus kuitenkin on, että unelmat ja elämä kulkevat omia polkujaan, jotka kiemurtelevat ja kaartelevat, kulkevat limittäin ja välillä jopa ihanasti yhtä matkaa. Elämällä on kuitenkin tapana yllättää omilla suunnitelmillaan, ja silloin ihmisen on turha räpistellä vastaan. Kaikella on ennalta määrätty tarkoituksensa, ja paljain käsin me saamme ottaa sen vastaan, mitä meille on tarkoitettu. Näin ainakin minä uskon.

Essi Tammimaan Paljain käsin (Gummerus 2011) sisältää paljon unelmia, ja näistä unelmista harvat toteutuvat. Nuori tyttö haaveilee suuresta rakkaudesta ja paremmasta elämästä, mutta sota musertaa julmasti haaveet ja suorastaan pakottaa ihmiset elämään kuin viimeistä päivää. Sota vammauttaa, soppabaarissa ruokitaan tyhjähihaisia ukkoja, joista ei enää ole mihinkään. Tavallaan sodan arvet vaikuttavat yhä tämänkin päivän elämään. Näin tapahtuu ainakin Tammimaan teoksessa, jossa keskiössä ovat Vaaran kolme tytärtä: lähihoitaja Varpu, varattuun mieheen takertuva Inari ja omaa lasta hartaasti toivova taiteilija Virva. Tyttöjen äiti suhtautuu jälkikasvuunsa hyvin takertuvasti, koska hänen oma äitinsä, Aila Ailahtavainen, teki jotain sellaista, mitä äiti ei ehkä koskaan pysty käsittämään ja Vaaran tyttäret pitää kasvattaa toisin.

"Aila ei osaa sitä ihmetellä. Hänen äidillään täytyy olla äiti ja isä, heillä isät ja äidit, veljet ja siskot, siis suku, mutta koska heistä ei koskaan puhuta, heitä ei ole olemassa. Anni-mummo on koskettanut tytärtään hämärän hetkien kertomusten kärjellä, eikä yhdessäkään niissä ole isää tai äitiä. Niissä on vain tuhkanpuhuvia miehiä. Aseita. Monttuja. Synnytystuskia ja salamoita mäntymetsän, neulasilla verta. Aila on vaiennettu naiseuden kauhuilla. Sillä tavalla kasvattaminen toimii tässä maailmankolkassa, sodan aikaisessa Helsingissä, jonne kaikki ovat tulleet jostain muualta. Vaikenemisella on taikavoimia."

Kirjan naisille on yhteistä tietty vahvuus. Jo Anni-mummo sen opetti, että yksin on naisen elämästä selvittävä. Paljain käsin on otettava vastaan se, mitä elämä tarjoaa, silloin ei ajatella seurauksia, tärkeintä on selviytyminen. Kipeät asiat on parempi painaa tiukasti unholaan. Naiset ovatkin niin väkeviä, että miehet luikkivat taka-alalle, vaikka monenlaisia nyrkkisankareita sivuilla vilahteleekin.

Väkevää ja voimakasta on myös Tammimaan kieli, jota monet ovat kritisoineet. Minusta teoksessa käsiteltiin jotenkin niin pakahduttavasti isoja asioita, että kielenkin piti olla juuri sellaista kuin se oli. Valo pirskoo, kädet lotkahtavat nurilleen ja ovi on ruksautettava lukkoon.

Tämä oli niitä kesän vaikuttavimpia lukukokemuksia. Rankka mutta samalla upea teos, voi että!