Bo Carpelan: Yötä vasten

  

Bo Carpelanin jäähyväiset. Kirkkaat kuin lumikristalli, jos vain malttaa katsoa. Katsoa taivasta, yksinäisiä pilviä, nähdä lapsuuden arvokkuus ja elämän. Iloita hetkestä ja lintujen laulusta. Huomata puut ja niiden varjot ja hiljaisuus, kun yö on lähellä ja aika riisuttu. Hyväksyä tuuli ja yksinäsyys sekä tuntea tukena tummien vuosien valo, lyhyen elämän laulu ja huimaus, kaipaus.

 

Olen viimeisen viikon ajan lukenut Bo Carpelanin joutsenlaulua Yötä vasten (Otava 2013) yhä uudestaan ja uudestaan. Carpelan kirjoitti runokokoelman kesällä 2010 sen jälkeen, kun hän oli saanut valmiiksi käsikirjoituksen romaaniinsa Lehtiä syksyn arkistosta. Molemmissa teoksissaan Carpelan käsittelee vanhuutta ja elämästä luopumista tutuin runokuvin. Tuuli henkäilee yhdessä ainoassa puussa merkkinä siitä, että yö on lähellä. Metsä kasvoi nopeammin kuin runon minä osasi odottaa ja kotikatu häviää ja talot kummastuttavat, tarttuvat toisiinsa. Jostakin hiipii sumu, jolla on oma tehtävänsä, kun aika on tullut, vaikka vasta äsken oli se hetki, kun polvet juoksivat katuja ja lapset oppivat kävelemään/ kanssamme./ Pois luotamme. Vuosien jälkeen ilmassa on kysymys: Kun kaikki on ohi,/ muistatteko meidät? Mitä elämästä jää jäljelle? Katoaako kaikki?

 

Nähdyssä hiljainen suru,

että on pakko jättää

tämä kaikki.

 

Kaikella on kuitenkin aikansa ja kohtaloaan vastaan on turha kapinoida. Koti muuttuu yksinäiseksi, uni hataraksi ja muistona jostain tärkeästä on enää leninki. Lohtua ja hiljaista iloa tuo muisto äidin tuoksusta, johon kiteytyy kaikki kaipaus.

 

Carpelan käsittelee tuotannossaan usein lapsuutta ja näin myös näissä jäähyväisrunoissaan. Lapsuus on ihmeellistä aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Lapsuuden kokemukset kantavat ihmistä ihan lopun hämärään asti. Lapsi ei huomaa varjoja ja tuulta, vaan osaa elää hetkessä murehtimatta tulevaisuutta. Lapsesta takapihan porttikäytävät ovat jännittäviä ja elämä itsessään on suuri seikkailu. Lapset eivät näe, miten kuolleet ovat tuulenhenkäyksiä puissa, tai asia voi olla heille myös täysin luonnollista. On turha pelätä ja murehtia tulevaisuutta. 

 

Elämään kuuluu  myös suru ja vanhenemiseen erityisesti. Vanhuus merkitsee aina myös luopumista. Onneksi vanhuus on usein myös armollista.

 

Tunnet surua, kauhtunutta surua

hetken, sitten se on unohtunut.

 

Kauhtunut suru tuntuu lohdulliselta. Kaikella on aikansa.

 

Tuuli hoippuu,

maasta työntyy usva

joka pehmentää

vanhukset

että saavat unen.

 

Mietin, millaisen perinnön Carpelan jätti meille. Mitä elämästä jää jäljelle? Minulle hän antoi runon kirkkaan tähden ja kesän lämmön ja lempeän tuulen, pihapioninkin. Vankat puut, joilla on aikansa. Ilon, onnen, surun ja kaipauksen.  Iloitsen lapsuudesta, omastani ja muiden sekä yritän muistaa, ettei elämässä ole valoa ilman varjoa ja pimeyskin voi olla loistavaa. Tänään nautin lauantai-illan lempeästä valosta ja luen vielä kerran muutaman valitun runon...Carpelania tietenkin!