Eowyn Ivey: Lumilapsi

 

"Tyttö seisoi metsikössä hieman kauempana. Jack ei ollut huomannut häntä. Jack oli riisunut takkinsa ja halkoi puun toisensa jälkeen, heilautti raskaan lekan päänsä päälle ja rusautti sen halkoon. Tyttö katseli ja hiipi sitten lähemmäs, meni piiloon koivun taakse ja kurkisteli sieltä."

Joskus tuntuu, että olen hyvin haastava lukija. Ei riitä, että kirjailija kirjoittaa hyvän kirjan. Kirjan pitää olla myös kauniisti pakattu. Lisäarvoa tuovat omien luottoesilukijoiden positiiviset suositukset teoksesta. Usein kuvittelen, että kirja pitää lukea juuri tietynlaisella fiiliksellä ja tarkoin määrättynä vuodenaikana, jotta kirjasta varmasti saisi kaiken oleellisen irti.

 Eowyn Iveyn Lumilasta (Bazar 2013) on hehkutettu monissa kirjablogeissa jo loppukesästä lähtien, joten pakkohan minunkin oli oikealla hetkellä, ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa, kirjaan tarttua. Teos on alaskalaisen Iveyn esikoinen ja kirja nousi Yhdysvalloissa tänä vuonna Pulitzer-finalistiksi.

Lumilapsi on tarina surusta ja kaipauksesta. Mabel ja Jack, kirjan päähenkilöt, pakenevat suurta surua ja muuttavat karuun Alaskaan uudisraivaajiksi. Pariskunnan hartaasti odottama lapsi oli vuosia aikaisemmin syntynyt kuolleena ja erityisesti Mabelin oli vaikea tätä hyväksyä. Elämä ei osoittaudu helpoksi Alaskassakaan. Vaikka Jack raataa pellolla, karu luonto ei päästä ihmisiä helpolla. Kirjan alussa Mabel on vähällä jo luovuttaa, mutta sitten tapahtuu ihme.  Sataa ensilumi ja vanha pariskunta intoutuu hulluttelemaan ja muovaamaan lumesta tytön. Aamulla lumilapsi on kadonnut, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti pariskunta näkee metsässä vilahduksen pienestä tytöstä ja ketusta. Vaikuttaa, että on tapahtunut ihme: lumilapsi on herännyt henkiin, eivätkä ihmeet lopu tähän. Mabel tajuaa, että lumitytön hahmossa on jotain kovasti tuttua ja hän löytää yhtymäkohdan omaan lapsuuteensa ja venäläiseen kansansatuun.

Vaikka Lumilapsessa on kaikki ihanuuden ainekset, itse tarina jätti minut jostain syystä kovin kylmäksi, harmi. Minä olen ehkä naiivi ja pidän saduista, joissa on toisenlainen loppu, sellainen amerikkalaisempi.

Vaikka tarina ei minuun täysillä kolahtanutkaan, Pulizer-ehdokkuuden ymmärrän kyllä. Ivey kuvasi hyvin aidosti Alaskan karun kaunista luontoa ja uudisraivaajien kovaa arkea. Lumilapsesta muistui moneen otteeseen mieleeni toinen koivikkokansiin paketoitu esikoinen, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka myöskin kuvasi kurjutta ja ihmisen pienuutta pohjolan armottomissa pakkasissa ja sekin kirja oli kovin viileä henkäys. Onneksi muut pitivät sekä Nälkävuodesta että Lumilapsesta sitäkin enemmän. Minun tähteni ovat näiden kurjuuskirjojen suhteen ilmeisen väärässä asennossa, mutta olen varma, että Disney kyllä tarttuu aiheeseen ja tekee tarinasta perheleffan. Ainekset hyvään elokuvaan ovat nimittäin ilmeiset.

Kirjan kansikuvasta pidin kovasti  - ehkä tämän vuoden kaunein. Valkoiset koivut vievät tosin ajatukseni aina kesään. Haastava lukija kompastui kai tällä kerralla lillukoiden sijaan koivunrunkoihin...Kanteen tykäistyi myös Laura. Hänellä on kansiin liittyvä mainio tapetti-idea! Käy kurkkaamassa!