Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Voi miten viekoittelevasti Lissabon on minulle huhuillut viime aikoina.Tuttavani varailevat lentoja vain Lissaboniin, postilaatikostani löytyy Afrikan tuulin höystettyjä sydänterveisiä suolan ja sardiinien tuoksuisesta kaupungista, bongaan jatkuvasti kirjoja, jotka sijoittuvat Lissaboniin ja tuntuu, että Lissabon on kaikkialla. Oi Lissabon, Lissabon, kyllä minäkin tahtoisin niin kovin sinne tulla. Odotathan minua?

No, yllätys, yllätys, en voinut vastustaa kiusausta, kun kirjakaupassa oli tyrkyllä Pascal Mercierin teos Yöjuna Lissaboniin. Kirjailija oli minulle täysin vieras, mutta vannoutuneena kotimaisen kirjallisuuden ystävänä uskaltauduin kuitenkin luottamaan Tammen Keltaiseen kirjastoon ja sanaan Lissabon, otin riskin ja ostin mötikän. Aika ihana se on, vaikka en järkälettä välttämättä matkalukemiseksi Portugaliin pakkaisikaan. Lomalla voisin näet tehdä ehkä jotain muutakin kuin lukea Yöjunaa Lissaboniin. Ennen matkaa kirja kannattaisi kyllä ehdottomasti lukea ja sukeltaa portugalin kielen pehmeyteen ja aamujen kajoon, kuunnella samalla Bachin Goldberg-variaatioita, pelata kuuluisat shakkiottelut verkkaisesti uudelleen ja todeta mielikuvituksen olevan ihmisen viimeinen aarre.

Tarinan alussa Raimund Gregorius, klassisten kielten arvostettu opettaja ja likinäköinen lukutoukka, kävelee tilanteeseen, joka sotkee hänen säntillisen elämänsä täysin. Mundus - joksi oppilaat häntä kutsuvat - näkee Kirchenfeldin sillalla itsemurhaa hautovan naisen, jonka puhuma portugali sekoittaa yllättäin miehen pään ja myöhemmin kesken oppitunnin - jopa kesken lauseen - hän jättää työnsä, elämänsä, Bernin ja hitaasti maahan leijailevat lumihiutaleet ja matkustaa Lissaboniin matkaoppaanaan divarista löytynyt vanha kirja, jonka on kirjoittanut sanojen kultaseppä, Amadeu de Prado. Gregoriusta kiehtoo kovasti Pradon ajatukset ja hän yrittää selvittää, millainen mies tuo lissabonilainen lääkäri ja filosofi sekä vastarinta-aktiivi oikeasti oli.

Gregoriuksen tarinan rinnalla kulkeekin vahvasti Pradon filosofiset pohdinnat elämästä, sanoista ja kirjallisuudesta. Prado oli viisas mies, mutta ehkä sitä filosofiaa ja metaforaa olisi riittänyt hieman pienempikin annos. Välillä tuli nimittäin ähky. Onneksi alkupalat ja jälkiruoat olivat henkäyksen ihania, melkein elämää kevyempiä mutta kuitenkin kovin sivistyneitä ja viisaita.

Minä nautin kirjassa erityisesti lempeästä ja unenomaisesta tunnelmasta. Ihmiset olivat kokeneet kovia, mutta kaikki olivat kuitenkin ystävällisiä Pradolle, vaikka muuten heidän suhteissaan tuntui olevan kovasti kitkaa. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, eikä se ollut edes fadoa vaan Bachia, Schubertia ja Berliozin La Belle Voyageuse. Kirjassa ihailtiin suhisevia s-äänteitä ja lähes kuulumattomia vokaaleita ja ihmisten nimiä, jotka olivat kuin runoja. Lisäksi itse pidin kovasti Munduksen uusista silmälaseista ja Melodiesta, joka oli tyttö, jonka jalat tuntuivat vain hipovan maata. Kirjassa oli siis paljon ihania, pieniä juttuja ja vanhoja hiljaisia sanoja, jotka olivat minulle hyvää kompensaatiota kaikkelle sille ylitursuavalle viisaudelle, jota Pradon teos oli pullollaan. Kukin lukee tavallaan. ; )

Minä en haluaisi elää maailmassa ilman katedraaleja. Minä tarvitsen niiden kauneutta ja ylevyyttä. Minä tarvitsen niitä maailman arkisuutta vastaan. Haluan katsoa ylös valaistuihin kirkonikkunoihin ja häikäistyä niiden ylimaallisista väreistä. Minä tarvitsen niiden loistoa. Minä tarvitsen sitä uniformujen yhtenäisen sameaa väriä vastaan. Minä haluan kirkkojen kirpeän kylmyyden kietovan minut sisäänsä. Minä tarvitsen niiden pakottavaa äänettömyyttä...

Minä en haluaisi elää maailmassa ilman kirjoja. Minä tarvitsen niiden kauneutta ja ylevyyttä. Tosin minua pikkuisen pelottaa, onko Lissabon varmasti niin ihana ja ystävällinen kaupunki, kuin olen viime viikkoina kuvitellut. Mistä löydän sellaisen siniovisen majatalon, jossa minua on jo odotettu, jonka aamiaishuoneessa on musta Steinway-flyygeli ja jonne matkataan sata vuotta vanhalla raitiovaunulla? Kulkisin siellä niin että jalkani vain hipoisivat maata ja elämä olisi epätodellisen kaunista. Onneksi mielikuvitus on myös minun oma aarteeni.