Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

Kuulumisia

2012-02-28T20:09:00.001+02:00

Terveisiä dinosaurusmuseosta! Matkasta uupuneena tulin pikaisesti vain ilmoittamaan, että edellisen postauksen arvontaan ennättää vielä osallistua. Luulen, että onnettaret selvittävät voittajan huomisen päivän aikana.

Hyppäsimme keskimmäisen kanssa aamulla junaan ja kävimme vähän tuulettumassa Helsingissä. Pieni loma tulikin tarpeeseen, sillä meidän helmikuu on ollut varsinaista härdelliä. Lapset ovat sairastelleet ja lisäksi olemme vihdoin löytäneet uuden kodin, jossa sitä kaipaamaani lisätilaa on ihan mukavasti ja rappusiakin kohtalainen määrä. Tämän päivän valokuvat eivät kuitenkaan ole uudesta kodistamme (heh) vaan Luonnontieteellisestä museosta, joka kyllä on ehdottomasti myös vierailemisen arvoinen paikka.

Palataan arvonnan merkeissä asiaan pikaisesti. Yritän tämän lomaviikon aikana jonkin kirjapostauksenkin vielä rustata. Iloa viikkoon! Minä painelen nyt saunaan ja nukkumaan...

Arvonta

2012-02-03T22:00:00.000+02:00

Hei ystävät,

aika rientää! Täsmälleen vuosi sitten tallensin ensimmäiset hiirenkorvani tähän blogiin ja sen jälkeen monia muitakin merkintöjä merkityksellisistä lukukokemuksistani. Lukeminen tuo minulle valtavasti iloa ja perspektiiviä elämän eri ilmiöihin. Muistan jo lapsena todenneeni eräästä kirjasta, etten ilman sitä ymmärtäisi maailmasta yhtään mitään. Onneksi on kirjoja!

Bloggaamisessa hienointa on päästä jakamaan näitä tärkeitä lukukokemuksia ja keskustelemaan kirjallisuudesta. Iso kiitos teille kaikille, että olette olemassa ja jaksatte odottaa, vaikka minä olen hidas haaveilija. Nykyisin olen huomannut, että arkityöt verottavat aikaani siinä määrin, että ennätän blogimaailmaan lähinnä viikonloppuisin, mutta silloin selaankin sitten teidän muiden juttuja oikein urakalla.

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogin ensimmäinen teksti käsitteli Joel Haahtelaa ja siksi haluaisin juhlistaa myös tätä vuosipäivää Haahtela-aiheisella arvonnalla. En paljasta vielä palkintoa, mutta jotakin kovasti Haahtelaan liittyvää olen pakettiin varannut. Sen verran on kuitenkin pakko kertoa, että palkintoon sisältyy mm. kirjailijan novelli Syntymäpäiväpoika, johon varmasti aika harva lukija on edes aikaisemmin törmännyt.

Arvontaan voit osallistua jättämällä kommentin alle. Lisäarvan saat, jos linkität tämän jutun omaan blogiisi. Onnekkain osallistuja ja Haahtela-fani selviää 28. helmikuuta.

***

Ps. Luin Traumbachin tänään loppuun ja tahdon nyt sulatella hetkisen. Ehkäpä jo ensi viikolla uskaltaudun kuvailemaan lukukokemustani. Niin ja tiedän, että aika monet ovat uusimman Haahtelan jo lukeneet, joten sitä ei palkintopaketista löydy. Olen elänyt koko tammikuun laput silmillä, koska en ole suostunut lukemaan teidän muiden Traumbach-arvioita. Nyt lupaan perehtyä. Luvassa on siis kiehtova viikonloppu!

Heleää helmikuuta ja kauniita pakkaspäiviä!

Lisa Genova: Edelleen Alice

2012-01-28T18:05:00.000+02:00

"Hän muisti miten hän oli kuuden tai seitsemän vanhana itkenyt pihan perhosten kohtaloa saatuaan tietää että ne elivät vain muutamia päiviä. Äiti oli lohduttanut häntä ja sanonut ettei hänen ollut syytä surra perhosia, että vaikka niiden elämä oli lyhyt, ei sen tarvinnut olla surullinen. Heidän katsellessaan, miten ne lentelivät lämpimässä auringonpaisteessa puutarhan päivänkakkaroiden keskellä, äiti oli sanonut hänelle: Katso, niillä on kaunis elämä. Sen Alice muisti mielellään."

(Lisa Genova: Edelleen Alice)

50-vuotiaan Alice Howlandin elämä näyttää täydelliseltä. Hänen lapsensa ovat jo aikuisia ja Alice nauttii menestyksekkäästä työstään Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professorina. Hän on ikäisekseen loistavassa kunnossa ja haaveilee vielä joskus juoksevansa Bostonin maratonin. Työ pitää hänen kuitenkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa pitkän matkan harjoituksiin ole riittävästi, mutta ennättäähän sen maratonin juosta vielä kuusikymppisenäkin...

Eräänä päivänä Alice pysähtyy kesken juoksulenkin. Hän tietää olevansa tutulla Harvard Squarella, muttei osaa suunnistaa kotiinsa parin korttelin päähän, vaikka vuosikausia on juossut päivittäin tismalleen saman reitin. Kummallisia muistikatkoksia tulee muitakin ja Alice luulee kaiken johtuvan vaihdevuosista ja työstressistä, kunnes lääkärikäynnin yhteydessä paljastuu, että kyseessä on perinnöllinen varhaisen iän alzheimer. Ikänsä kognitiivista psykologiaa ja kielen kehittymistä tutkineen tiedenaisen kieli alkaa kadota ja eiliset jäävät hämärän peittoon.

Lisa Genovan Edelleen Alice (WSOY 2010, pokkari) oli vaikuttava lukukokemus ihmisen identiteetistä ja elämän hauraudesta. Kun ihmisen kieli alkaa rappeutua, koko todellisuus muuttuu. Elämästä tulee kovin yksinäistä ja turhauttavaa, kunnes ihminen lopulta unohtaa myös sen, että sairastaa muistisairautta. Missä vaiheessa ihmisen minä katoaa lopullisesti, milloin Alice ei enää olekaan Alice? Aina kuitenkin on olemassa tämä hetki, vaikka eilisistä ei mitään tietoa olisikaan.

"Hän katsoi yli tumman veden. Hänen ruumiinsa, vahva ja terve, kellutti häntä, polki vettä, kaikki vaistot taistelivat elämän puolesta. Niin, ei hän muistanut syöneensä tänään päivällistä Johnin kanssa eikä hän muistanut minne John oli sanonut menevänsä. Ja voi hyvin olla, ettei hän aamulla muistaisi tätä iltaa, mutta tässä hetkessä hän ei ollut epätoivoinen. Hän tunsi olevansa elossa ja onnellinen."

(Lisa Genova: Edelleen Alice)

Se, mitä tänään koemme ja sanomme on tärkeää ja arvokasta. Huomisesta kun ei koskaan tiedä. Jospa yrittäisin muistaa tämän vielä huomenna...

***

Ja jos vanhana vielä muistan jotain, tiedän muistavani tuon yläkuvan sohvan ja keittiön pöydän. Meidän kotielämän kulminaatiopisteet, heh. Siinä he sohvalla pyörivät koko kööri ja pitävät hauskaa ja minä höppänä haahuilen isompia neliöitä. Lapset viihtyisivät oikeasti vaikka mutakuopassa, jos vain saavat olla yhdessä. Toiset osaavat elää tässä hetkessä!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

2012-01-20T21:23:00.000+02:00

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamalla kadulla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

(Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta)

Luin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (Avain 2010) keskellä kauneinta kesää pionien kukkiessa. Minä tiedän, mitä onni on. Voin viedä sairaan lapsen terveyskeskukseen ja saan apua - eikä se maksa mitään. Tiedän, että lapsistani pidetään huolta, vaikka mitä tapahtuisi, ja todennäköistä on, että mitään kovin pahaa ei edes ikinä tapahdu.

Tällä viikolla olen ollut onnellinen esimerkiksi työstäni - ihan joka päivä, vaikka Hesarissa viikonloppuna vähän eri sävyyn kirjoitettiinkin. Olen etuoikeutettu. Tänään ostin pojalleni uudet luistimet ja itselleni puntillisen vaaleanpunaisia tulppaaneja, huomisille lastenkutsuille kasapäin karamellejä. Ostinko onnea vai onnen korviketta? Tätä mietin aika useinkin, kun ostan jotain. Joskus ajattelen myös sitä pientä afrikkalaista tyttöä, jonka ainoa omaisuus oli pullollinen äitinsä jalanjälkien hiekkaa, kun äitiäkään ei enää ollut...

Kauimpana kuolemasta on vavisuttava kirja. Hirvonen kirjoittaa pahoista asioista, mutta vain vihjailemalla ja mässäilemättä. Afrikka on ristiriitojen maa ja äärimmäistä vastakohtaisuutta löytyy myös Hirvosen kirjasta. Kurjuudestakin voi kirjoittaa uskomattoman kauniilla kielellä ja löytää näin jonkinlaisen tasapainon ja järjen. Tällaista elämä on. Aina on toivoa ja toivo on onnen siemen. Milloin ihminen on oikeasti kauimpana kuolemasta?

"Kun tytön haavat ja murtumat paranivat, nainen oppi myös muuta. Sen, että tyttö rakasti pullotettua omenamehua ja kuivia, neliönmuotoisia keksejä. Että kun tyttö kuljetti sormiaan pienen pojan hiuksissa ja hyräili jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen, poika tunsi nenässään äitinsä vastapestyn chitengen tuoksun ja nukahti uneen jossa pään päällä oli kodin olkikatto, ovella roihusi tuli ja yö oli hiljainen, lämmin ja tuoksuja täynnä."

Kauimpana kuolemasta on surullinen mutta myös tavattoman kaunis ja herkkä kirja, jonka myötä varmasti muistaa, mitä onni oikeasti on. Oi lukekaa tämä, jos ette ole vielä lukeneet!

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän

2012-01-06T22:35:00.001+02:00

Lapset huomaavat kaiken - ja linnut myös.

Viimeisten lomapäivien kunniaksi ajattelin esitellä erään punapäisen pojan, joka on kulkenut meidän perheen kanssa yhtä matkaa jo yli kymmenen vuoden ajan. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjään liittyy paljon rakkaita muistoja, ja tälläkin hetkellä meidän iltasatutuokiossa seikkailevat Risto, Rauha, Perhosen Nelli sekä alakerran Lennart Lindberg.

Risto Räppääjä on rummutusta rakastava mukava kaveri, jonka Ursula-äiti tutkii työkseen esimerkiksi havaijilaisen ukulelemusiikin vaikutusta vauvojen ilmavaivoihin. Riston harmiksi äiti on työssään niin etevä, että hänellä on jatkuvasti paljon kysyntää ulkomailla. Onneksi äidin sisko Rauha pystyy tarjoamaan pojalle kodin ja kaksikko muodostaa hyvin mielenkiintoisen parivaljakon. Risto on sympaattinen ja rauhaa rakastava poika ja Rauha myöskin rakastettava ja toimissaan vilpitön täti-ihminen, mutta nimestään huolimatta hän järjestää arkeen aina vähän ylimääräistä säpinää.

Uusimmassa Risto Räppääjä saa isän -kirjassa (Tammi 2011) Rauhan ja Riston sukulaisnainen Elvi Räppääjä järisyttää elämää Lindbergin puistotiellä toteamalla, että Riston elämä on menossa väärään suuntaan, koska pojalla ei ole tarpeeksi miehekkäitä harrastuksia ja hän viettää liian paljon aikaa Rauha-tädin seurassa. Elvin mielestä Risto tarvitsee miehisen esikuvan, oikean isähahmon. Hätääntynyt Rauha ryhtyy toimeen ja lähettää lehteen seuraavan ilmoituksen:

"Mukava poika tarvitsee miehekkään isähahmon, mielellään urheilullisen. Jääkiekko- ja palloiluharrastukset katsotaan eduiksi. Hyvä palkkio."

Kukaan ei muista kysyä Riston mielipidettä asiasta, ja Ristolla on taas täysi työ yrittäessään pitää rauhaa talossa ja Rauha-täti hallinnassa. Onneksi alakerrassa asuu Lennart Lindberg, jonka apu on jälleen kerran Ristolle korvaamaton.

Jäin miettimään, mikä Risto Räppääjissä jaksaa vuodesta toiseen viehättää. Itse pidän kovasti Ristosta. Hän on tavallinen ja kiltti poika - ehkä vähän ujokin. Pidän myös Rauhasta, joka vilpittömästi rakastaa sisarenpoikaansa. Pidän tavasta, jolla Risto ja Rauha keskustelevat. Jos muutkin ihmiset osaisivat keskustella niin, maailma olisi hyvä paikka elää.

Vaikka Rauha muuten laittaa tuulemaan, rakkausasioissa hän on varsinainen tumpelo. Samoin on rakkauden kohde Lennart Lindberg. Tavattoman ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä muuten molemmat! Tuleekohan vielä sekin kirja, että Rauha ja Lennart saavat oikeasti toisensa? Entä milloin Risto kasvaa aikuiseksi?

Risto-kirjoissa dialogi toimii ja tarinat ovat juonellisesti hauskoja ja jännittäviä. Riston elämään on helppo samastua, vaikka pojan elämä ei aina helppoa olekaan. Asioilla on kuitenkin tapana aina selviytyä tavalla tai toisella, vaikka välillä tarvitaankin jos jonkinlaista valeasua ja vakoiluoperaatiota. Tärkeintä on, että ihmiset välittävät toisistaan.

Ilman Nopolan sisaruksia meidän perheen historiasta puuttuisi monta mukavaa muistoa, kiitos oivaltavista tarinoistanne Tiina ja Sinikka Nopola! Iso kiitos myös Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle riemastuttavasta kuvituksesta. Uusimpaan kirjaan oli jopa eksynyt eräs äkäinen lintukin, joka ainakin meillä ihastutti kovin tarkkasilmäisiä lapsia. Samoin kerran eräs kurahousujengi herätti kovasti keskustelua, kun lapset olivat kuulemma tulleet Risto Räppääjään jostain Tatun ja Patun päiväkodista. Hei, eikös nämä ole suorastaan sellaisia intertekstuaalisia viittauksia!

Risto Räppääjät ovat muuten myös oivallisia väsyneen äidin lukemia iltasatukirjoja. Yksi luku illassa menee aina ja kirjasta aikuinen saa sellaista positiivista energiaa, jonka turvin jaksaa vielä itse valvoa hetkisen sen jälkeen, kun pienet ovat siirtyneet unimaahan. Suosittelen!

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

2012-01-02T22:05:00.000+02:00

"Mar puhui moneen kertaan kuinka Jumala kostaa pahat teot kolmanteen tai neljänteen polveen. Puhui puheensa kuin tyhjälle tuvalle, mutta minulle hän ne tarkoitti koska kuulemassa ei ollut muita. En käsittänyt yhtään, katselin polviani ja ihmettelin mitä pahaa niissä voisi olla. Myöhemmin miettiessä aloin epäillä että takana on jokin tärkeä juttu ja hän olisi halunnut minun siitä jotain tietävän. Koskeeko se muuten sinua? Vai Siviää?"

(Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle)

Kun lähtökäsky evakkotaipaleelle tulee, rekeen pakataan tönköksi puetut pojat, sisko, läskitiinu, maitoa ja aamutuoreet leivonnaiset sekä muu välttämätön. Puolivuotias Marketta ei ole välttämätön. Lapsen kasvojen päälle oli vedetty aivinakangas ja pieni oli viety aittaan lautojen päälle makaamaan. Kun toiset lähtevät, nuorimman silmät ovat jo pakkasesta kristallinkovat.

Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011) alkaa hyvin dramaattisella tavalla. Kaarlo-isä on rintamalla ja Siviä-äiti hoitaa kotia, karjaa ja lapsikatrastaan apunaan puolikuntoinen Martti-ukko, jonka tehtävänä on kämmenkuopassaan hyssytellä huonohenkistä vauvaa. Sota-aikana kuolema on kiireinen eikä ennätä taloon ennen kuin kaikilla muillakin on kiire. Lapsi menehtyy samana päivänä, kun väen on lähdettävä evakkoon, ja pientä ruumista ei voi ottaa matkaan mukaan.

Pienen Marketan henki jää kuitenkin seuraamaan perheen elämää. Jossain vaiheessa taloon syntyy uusi vauva ja kuolleen siskon nimi annetaan tulokkaalle. Nimen myötä siskosten välille muodostuu vahva side. Toinen Marketta purkaa tuntojaan ensimmäiselle, sillä kenellekään muulle hän ei voi asioitaan puhua. Vain Marketta ymmärtää - ja kissat tietenkin!

Virtasen teoksessa kuvataan neljän sukupolven vahvojen naisten elämää. Vanhamummo Työ on suvun matriarkka ja hänellä on konstit kaikkeen. "Olen aina kutsunut äitiäni vain Työksi. - Voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ. Jos Työ kerra sanotta. Luppaattaks Työ varmasti? Kerkiittäks Työ kahtomaan, mie osasin! Kiitoksii, Työ ootta kovast hyvä." Työn iloksi taloon saapuu hyvätapainen ja ahkera renki Viktor, johon Työn tytär Mar ihastuu ja tapahtuu vääjäämätön. Ison talon tytär tulee rengille raskaaksi. Työ suhtautuu asiaan tapansa mukaan järkevästi ja tokaisee vain: "Miititään." Samaan aikaan, kun tytär tajuaa, että vaikka Viktor on mies parhaasta päästä, on hän ryssä ja tulevaisuus hänen kanssaan olisi kahden hehtaarin kokoinen, pihaan ilmestyy kosija rikkaasta talosta. Ei voi Mar arvata, millaisia mutkia kohtalo on hänen elämäänsä järjestänyt.

Marin ja Viktorin tytär Siviä nai äitinsä suunnitelmia uhmaten Kaarlo-nimisen viuluniekan, ja vaikka ulkoiset puitteet eivät ole hulppeat, arki ja elämän ääneet asettuvat heidän taloonsa. Siviän elämää varjostavat kuitenkin tummat varjot. On kummallisia asioita, joista ei vain puhuta ja ihmisten pitää tulla vielä haudankin takaa asioita setvimään. Onko perisyntiä oikeasti olemassa? Vaikuttavatko suvun vanhat salaisuudet vielä Siviän lastenkin elämään? Millaisia salaisuuksia ihmiset vievätkään mukanaan hautaan?

Virtasen tapa kirjoittaa on kauniiksi hioutunut. Runsas ja eläväinen kieli toimii sopivana kontrastina kirjan vaietuille salaisuuksille.

"Ei parane ääneen. Suuntaan naurun varpaita päin ja lähden uimaan, nauru heittelee sääriin perhosuinnin liikettä, levitän käsivarret perhossiiviksi ja annan mennä. Ei ole unohtunut! Vuosikausia ahtaassa kotelossa askaroinut perhonen on elossa! Käännyn selälleen, aurinko porottaa naamaan, perhosen siivet käyvät. Laitan silmät kiinni. Vesi. Aurinko. Kauan en tahdo olla näkemättä. Kerrankin saa eteensä oikeaa sinistä. Veden pärskeet. Poutapilvet."

Vaikka alussa kirjan rakenne monine kertojineen ja pomppivine aikajanoineen tuntui haasteelliselta, juonen kannalta ratkaisu tuntui ainoalta oikealta. Vinkkinä paljastan, että lukemista helpottamaan tein ruutupaperille ihmissuhdekaavion - kirjan miehet kun tuntuivat kaikki olevan omalla tavallaan lempeitä ja ymmärtäväisiä ja naiset vahvoja, mutta kykenemättömiä liittoutumaan keskenään. Paperilla sain henkilöt asettumaan oikeisiin lokeroihin. Lukiessa ovat kaikki keinot sallittuja!

Kirjeitä kiven alle oli ehdottomasti minun kirjani. Luin teosta rinnan Capoten Aamiaisen kanssa ja löysin kirjoista kiehtovia yhdenmukaisuuksia. Molemmat olivat kissanaisten selviytymistarinoita ja välähdyksiä samalta aikakaudelta. Löysin muuten sen Siviän Tiffanynkin. Se sijaitsi astiakaapin ylähyllyllä ja mahtui kainaloon. Sen kyljessä oli lasipintainen kohokarhu ja tuoksu kanelinen. Sen voimin Siviä otti tanssiaskeleita ja hiljaiseksi säädetyllä äänellä lauloi:"Tullaan tullaan toimehen tullaan", tai "Väliaikaista kaikki on vaan."

Marja Leena Virtasen kirjasta ovat pitäneet myös esimerkiksi Leena Lumi, Sara, Peikkoneito, Anna Elina, Karoliina ja Valkoinen kirahvi siinä määrin, että nimesivät teokset Blogistanian Finlandian arvoiseksi tänään.

Olipa kerran...

2011-12-31T19:51:00.000+02:00

Kirjavuoteeni 2011 mahtui monta ikimuistoista hetkeä ja lukukokemusta. Alkuvuoden huumassa luin lähes kaikki Joel Haahtelan teokset ja pääsin jopa tapaamaan kirjailijaa.

Syksyn rakkain kirjallisuusmuisto liittyy skeittauksen SM-kisoihin. Istuin kaatuneen puun rungolla Eläintarhan skeittipuiston reunalla, edessäni temppuili satoja ja satoja isoja ja vähän pienempiä skeittaajia, ja minä huokailin onnesta ja alleviivasin Carpelania koko viikonlopun.

Muistan myös Helmi Kekkosen Valinnan ja Essi Tammimaan Paljain käsin -teoksen. Sykähdyttäviä kirjoja molemmat Katja Ketun Kätilöstä nyt puhumattakaan. Katja Kaukosen Odelma kuului myös kirjavuoteni parhaimmistoon omalla upealla tavallaan ja Turkka Hautalan teoksistakin pidin valtavasti. Ja se Antti Leikaksen Melominen hymyilyttää vienosti vieläkin... Kovin kotimaisilta vaikuttavat nuo kirjamuistoni! Ehkäpä ensi vuonna voisin yllättää ja lukea jotain maailmankirjallisuuttakin. Ainakin tulevana kesänä lupaan lukea yhden norjalaisen teoksen. ; )

Lapset riemuitsevat siinä määrin äänekkäästi viereisessä huoneessa, että minunkin on nyt parempi rientää katsomaan heidän kanssaan ikkunasta illan ilotulitusta. Loppuun haluan kuitenkin poimia vielä yhden hiirenkorvan mielestäni vuoden ihanimmasta kirjasta. Sitaatin löysin ihan sattumanvaraisesti avaamalla vain kirjan. Kyseessä on Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta -kirjan luku 45 kokonaisuudessaan. Joskus teksti vaan on täydellistä!

"OLIPA KERRAN, sanoi vanhus kompuroidessaan muistojensa suurissa metsissä. Hän kääntyy katsomaan, mutta kukaan ei vainoa häntä.

Sitten hän tulee perille valoisalle metsäaukealleen, jossa korkeat saniaiset kasvavat liuskaisen vehreinä.

Siinä hän lepää, sulkee silmänsä ja muistaa: olipa kerran. Niin hän ajattelee, unen paino harteilaan.

Olipa kerran: niinhän kaikki sadut alkavat."

(Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta)

Koskettavia lukutuokioita ja onnellista oikeaa elämää

vuodelle 2012!

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

2011-12-26T22:57:00.002+02:00

"Jouluaattona hän ja Meg järjestivät kutsut. Holly pyysi minua tulemaan varhain ja auttamaan joulukuusen koristamisessa. En vieläkään oikein käsitä, miten heidän onnistui toimittaa tuo kuusi huoneistoon. Ylimmät oksat rusentuivat kattoa vasten, alimmat levisivät seinästä seinään; kaiken kaikkiaan se muistutti aika lailla sitä jättiläiskuusta, joka pystytetään Rockefeller Plazalle. Sitä paitsi sen koristamiseksi olisi tarvittu Rockefeller, sillä se nieli hopeapalloja ja kultalankaa kuin sulava lumi."

(Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla)

Olen usein unelmoinut matkasta jouluiseen New Yorkiin. Haluaisin nähdä Rockefeller Centerin joulukuusen ja osallistua Central Parkin rusettiluisteluun. Taustalla soisi tietenkin Mancinin ihanainen Moon River.

Musiikki ja kirjallisuus liittyvät usein jotenkin kovin kutkuttavalla tavalla yhteen. Aikaisemmin kerroin, kuinka koko Finlandia-palkinnon julkistamista edeltävän viikon lauleskelin Neuvostoliiton kansallislaulua. Itsenäisyyspäivästä lähtien päässäni on soinut Moon River, joten tämän joulun kirjakseni nousi yllättäin Truman Capoten pienoisromaani Aamiainen Tiffanylla (Tammi 2011, 7. painos). Aivan loistava joulukirja muuten!

Jos luonnehtisin Capoten romaania vain muutamalla sanalla, määrittelisin sen erään nuoren kissanaisen selviytymistarinaksi, jonka keskeisiksi teemoiksi nostaisin vapauden ja rehellisyyden. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on monen mielestä pikkuisen hupsu ja humpuuki, mutta omalla viehkeällä tavallaan hän saa monen miehen pään pyörryksiin. Holly on vasta 19-vuotias, mutta hänen elämässään on ennättänyt tapahtua kaikenlaista, ja naisen sielu on kovin levoton. Hänen käyntikortissaankin lukee vain "Holiday Golightly, matkoilla", mikä kuvaa hyvin hänen asennettaan elämään. Holly on kuitenkin ilmiselvä selviytyjä, ja hän uskoo vahvasti huomiseen ja omaan itseensä.

"En tarkoita, etten haluaisi olla rikas ja kuuluisa. Se kuuluu suurimmassa määrin ohjelmaani ja jonakin päivänä yritän tulla siksi; mutta haluan silloinkin säilyttää oman egoni. Haluan yhä olla oma itseni, kun jonakin kauniina päivänä herään ja syön aamiaistani Tiffanyllä."

(Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla)

Elämässä on välillä päiviä, jolloin kaikki tuntuu ankealta. Toiset ottavat silloin ryypyn ja toiset aspiriinia. Hollyn kauhupäiviin paras lääke on seuraava:

"Olen huomannut, että parhaiten auttaa, jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään kovin pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoitten haju. Jos voisin löytää asumispaikan, joka saisi minut tuntemaan oloni samanlaiseksi kuin Tiffanyllä, silloin ostaisin vähän huonekaluja ja antaisin kissalle nimen."

(Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla)

Koska kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, en paljasta, saiko kissa jossain vaiheessa nimen itselleen, mutta uskallan mainita, että monen kirjan henkilön tapaan pidin pikkuisesta Holly Golightlystä vilpittömästi. Kaikki me tarvitsemme Tiffanymme - tai ainakin mielikuvan tuollaisesta paikasta - vaikka sitten elelisimme savimajassa Afrikassa.

Luin Capoten rinnalla Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle -teosta (Tammi 2011) ja tajusin, että molemmat teokset kertovat samasta aikakaudesta, vaikka miljööt kovin erilaisia ovatkin. Maailmansodat ovat todellakin koko maailman sotia. Toinen maailmansota jättää jälkensä niin Manhattanilla sipsuttelevaan Holiday Golightlyyn kuin Karjalasta evakkomatkalle lähtevään Siviään. Mikä lie on Siviän Tiffany?

Mutta palaan vielä takaisin Manhattanille ja jään odottamaan huomista. Toivon, että postilaatikostani löytyy silloin eräs Audrey Hepburnin elokuva, joka minulta on jäänyt tyystin näkemättä. Elokuvassa lauletaan näin:

Moon river,

wider than a mile,

I'm crossing you in style some day.

Oh, dream maker,

you heart breaker,

wherever you're going I'm going your way.

Two drifters off to see the world.

There's such a lot of world to see.

We're after the same rainbow's end...

waiting 'round the bend,

my huckleberry friend,

Moon River and me.

"Arvo kasvaa arvokkaassa seurassa"

2011-12-03T22:27:00.000+02:00

Syksyn suuri luku-urakka on ohi, huh! Olen lukenut ja lukenut - ehkä noin 2000 sivua muutamassa viikossa ja se on minulle paljon. Onneksi kirjat olivat kaikki varsin vaikuttavia lukukokemuksia.

Koko alkuviikon päässäni soi Suuri ja mahtava Neuvosliitto. Mikä lie etiäinen tuokin? Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli Finlandian arvoinen ehdottomasti. Jossain vaiheessa tosin mietin, onko oikein antaa Finlandia-palkinto teokselle, joka kertoo Neuvostoliitosta ja venäläisestä kulttuurista, kunnes tajusin, että tietysti on. Kirja kuvaa itsenäisen ja nuoren Suomi-neidon ja väkivahvan (ja -valtaisen) veli-Venäläisen yhteistä matkaa ja rinnakkaiseloa, painostusta, väkivallan uhkaa ja selviytymistä osuvasti. Kirjan rujous oli kaunista ja kerronta suvaitsevaista. Yhteinen matka jäi varmasti kumpaisenkin osapuolen mieliin hyvin vahvana ja avartavana kokemuksena.

Oma suosikkini kisassa oli Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu. Erityisesti ihailin Arosen tapaa rakentaa kirjan juoni niin, että jännitys säilyi ihan viimeiseen virkkeeseen asti. Gustafssonin Huorasatu hämmästytti ja shokeerasi, mutta jossain sivun 200 tietämillä ajattelin, että kirjallisuushan kuvaa aina omaa aikaansa ja niin myös Gustafsson ja hänellekin voisi siis Finlandian myöntää. Uskomatonta ja taitavaa tykitystä alusta loppuun! Huorasadussa ja Tervon Laylassa oli muuten paljon samaa, Laura Gustafsson latasi kuitenkin kaiken potenssiin viisi ja ilmeisesti siksi pinkaisi jossain vaiheessa Tervon ohi... ; )

Jenni Linturin Isänmaan tähden -teoksesta poimin sitaatin tämän jutun otsikkoon ja aika monta muutakin hiottua ajatusta ja sitaattia muistikirjaani. Kaikesta kirjaan sisältyvästä viisaudesta huolimatta Linturin kohdalla minua vähän jopa harmitti tämä ehdokkuus. Hassua sanoa näin, koska kirja on hieno ja tuskin itse edes ensimmäisellä lukukerralla tajusin puoliakaan kaikista pienistä, hienoista yksityiskohdista ja vivahteista. Jotenkin kuitenkin näiden esikoisten kohdalla tuntuu, että rima nousee sitä seuraavaa teosta ajatellen järjettömän korkealle, kun ensimmäistäkin teosta näin suuresti suitsutellaan (tosin syystäkin). Jenni Linturi, haluan ehdottomasti lukea myös seuraavan teoksesi.

Hirvisaaresta ja Carlsonista olen jotain kirjoittanut jo aikaisemminkin. Carlsonista pidin valtavasti ja Hirvisaareen en olisi ilman Finlandia-ehdokkuutta edes tarttunut. Antoisinta tällaisessa lukumaratonissa onkin juuri se, että tulee lukeneeksi kirjoja, joita muuten ei tulisi edes huomioineeksi. Itselläni oli tämän vuoden ehdokkasta Carlsonin lisäksi tarkoitus lukea tuo Linturin teos, mutta tulipa nyt luettua vähän muutakin, heh!

Ja nyt loppuvuoden saan lukea ihan mitä itse lystään! Ensin luen Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen loppuun ja sitten joulukirjakseni säästämäni Shamsien uuden. Poltetut varjot sykähdytti sieluani kovasti viime vuonna, joten kovat ovat odotukset nyt Kartanpiirtäjää kohtaan...

Jari Tervo: Layla

2011-11-16T15:59:00.000+02:00

"Helena harhaili kerroksesta toiseen ja antoi käsiensä silittää kirjarivejä. Hän arvioi Helsingin kaupunginkirjastoon mahtuvan puolitoista miljoonaa kirjaa. Jos jokaisen kirjoittamiseen oli kulunut kaksi vuotta, kirjaston rakentamiseen oli kulunut kolme miljoonaa vuotta.

Niin tavaton määrä ihmistyötä oli kaunista."

(Jari Tervo: Layla)

Mies hörähteli keittiön pöydän ääressä. Hän luki Me Naiset -lehdestä Tervoa. Artikkelissa tituleerattiin kirjailijaa häpeilemättömäksi juoru-ukoksi. Tervomaiseen tyyliin rehellisen lempeästi kirjailija valotti omaa miehen logiikkaansa ja minäkin hymyilin vienosti - ja pitkään. Tervo on Tervo!

Minulle Jari Tervosta tulee ensimmäisenä mieleen sen hauska ja nokkela televisiomies, ja hänen kirjallinen tuotantonsa on osin tästä syystä jäänyt vieraaksi. Poliisin poikaa olen lukenut ja Kallellaan on henkilökohtaisista syistä kovin rakas kirja, mutta muuta en osaa Tervosta sanoa. Myönnän olevani tietyissä asioissa epäreilun asenteellinen, joten päätin antaa juoru-ukolle mahdollisuuden....

Jari Tervon Layla (WSOY 2011) yllättää. Kirja ei ole laisinkaan hauska. Layla on 15-vuotias kurdityttö, joka viattomana joutuu pakenemaan kurdiyhteisöään Eurooppaan. Ilman papereita ihminen on vailla ihmisarvoa ja tästä syystä Laylakin joutuu tietämättään ihmiskaupan uhrina Suomeen prostituoiduksi. Samaa ammattia harjoittaa myös suomalainen Helena. Hänen motiivinaan on olla hyvä äiti. Elämä on joskus kovin ristiriitaista.

Kirjassa käsitellään paljon kurdiyhteisön tapoja ja kritisoidaan kunniamurhia. Samassa yhteydessä kuitenkin nostetaan esille, miten kunniamurhia tekevät myös suomalaiset.

"Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappoivat naisiaan aivan samoista syistä kuin kurdit tai turkkilaiset tai syyrialaiset miehet, mutta Finlandiyan miesten murhia ei kutsuttu kunniamurhiksi. Silti he murhasivat oletetun kunniansa vuoksi. Heidän uskontonsa oli humala."

Olipa kyseessä itä tai länsi, uskonnon nimissä tehdään uskomattomia tekoja. Laylassa näitä asioita esille nostaa hyvin äärioikeistolainen filosofian ylioppilas, joka jostain kumman syystä muistuttaa kovasti jälleen tällä viikolla uutisotsikoihin noussutta norjalaismiestä. Ylioppilaan mukaan menossa on uskonsota.

"Kristityt lähtivät ristiretkille tuhat vuotta sitten suojellakseen Lähi-Idän kristittyjä. Nyt islamilaiset rynnivät miljoonin laumoin Eurooppaan eivätkä he vanhan mantereen heikkouden vuosi tarvinneet miekkaa. Anova katse riitti. Ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa valloittajille avataan portit ja heille annetaan rahaa käteen ja ruokaa mahaan. Edes Troijassa ei toimittu näin tyhmästi. Tervetuloa."

Näinkin joku voi ajatella.

Koskettavinta kirjassa oli Laylan kohtalo. Nuori nainen menettää elämässään kaiken ihmisarvoaan myöten, mutta silti hän jaksaa uskoa tulevaan. Hän haluaa vain elää ja elämään kuuluu tuoreiden leivonnaisten tuoksu. Olipa maailma miten paha tahansa, leipominen tekee kodin ja leipominen yhdistää. Kukaan ei leivo vain itselleen...

"Järkevä ihminen ei voinut olettaa kahvikupin kestävän ikuisesti. Maailma oli kova ja posliini haurasta. Tämä yhtälö kertoo ihmiselle sen väitämättömän tosiseikan, että mitä pitempi aika kuluu kahvikupin valmistamisesta seitä todennäköisempää on sen särkyminen. Näin se vain on."

Mikä tässä maailmankaikkeudessa sitten on tärkeää? Tervolla on asiasta kyllä vahva aavistus. Juoru-ukko vakuutti ainakin minut ajatuksillaan. Hieno kirja tämäkin!

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

2011-11-13T18:26:00.001+02:00

"Näin sinitaivaan, suuren avaruuden, pilvet jotka liikkuivat hiljaa länttä kohti. Näin pilvien liikkeet, ne olivat vapautta täynnä, ne tekivät mitä tahtoivat, kukaan ei määrännyt heitä, vain myrskytuuli saattoi muuttaa niiden kulkua."

(Laila Hirvisaari: Minä, Katariina)

Viime viikolla kirjakaupan hyllyt notkuivat Hotakaisen, Tervon ja Hirvisaaren teoksia, mutta silti Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan (Otava 2011) nouseminen Finlandia-palkintoehdokkaaksi yllätti - ainakin minut, mutta hyvä niin. Nyt luku-urakkaan oli ryhdyttävä, ja aloitin Finlandia-maratonini tästä itselleni haastavimmasta eli paksusta historiallisesta tiiliskiviromaanista.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta jostain syystä en ole vuosikymmeniin tarttunut Hirvisaaren teoksiin. Joskus 90-luvun alkupuolella muistan lukeneeni Pietariin ja Pietarhoviin sijoittuvat Sonjan ja Valkoakaasiat, jotka olivat kirjallisuuden ja historian opiskelijalle kevyttä ja kutkuttavaa lomalukemista. Minua kiehtoi erityisesti kirjojen historiallinen viitekehys, johon kirjailija oli kyllä perusteellisesti paneutunut jo silloin.

Minä, Katariina suorastaan pelotti etukäteen, ja ensimmäiset pari sataa sivua olivat lamaannuttavia. Upeaa hovielämää, kieroilua, suuria tunteita ja vallanjanoa - kovin tutut elementit tässäkin kirjassa, mutta minä kaipasin jotain vielä enemmän. Hirvisaari kirjoittaa sujuvan soljuvaa kieltä, hallitsee historiallisen kontekstin, draaman kaaren, osoittaa itsevaltiaidenkin inhimilliset puolet ja valottaa valistusajan elämää meille pimeydessä kulkeville. Minä onneton kaipasin kuitenkin niitä kauniita sanoja, joita voisin alleviivailla ja merkitä hiirenkorvin... Onneksi puolivälissä tapahtui vielä jotain ja tarina vei tällaisen ennakkoasenteellisenkin sitten mennessään.

Ei ollut helppoa tuo itsevaltiaankaan elämä!

Jätän Katariinan nyt mieleeni hautumaan ja jatkan maratonia. Seuraavana yöpöydälläni odottaa Jenni Linturin Isänmaan tähden.

***

Ps. Täällä meidän kaupungissa nuo Finlandia-palkintoehdokkaat olivat muuten yllätys myös kirjakauppiaalle. Torstai-iltana hyllyistä oli turha etsiä Arosen Kallorumpua tai Gustafssonin Huorasatua. Mukavaa, että kotimaiset kirjat viedään käsistä!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2011-11-07T19:17:00.002+02:00

"Jokaisen naisen on saatava kokea se muutoksen hetki, kun oikea kampaaja näyttää peilillä uuden kampauksen takaapäin. Suupieliin leviää tyytyväinen hymy. Silloin ihminen katsoo hieman pää vinossa peiliin ja ajattelee olevansa kaunis. Edes sen hetken."

(Miika Nousiainen: Metsäjätti)

"Tiedän jo nyt, että ei minulla ole valmiutta tällaista käsitellä.

Emilialla saattaa olla. Se leikki monimutkaisia draamakuvioita jo lapsena barbeilla. Liikutteli niitä ystävänsä kanssa ja selitti, että tää menis tähän ja sitten se rakastuis tähän mut tää kuolis. Samaan aikaan minä liikutin pikkuautoa metrin ja päästin eläimellisen äänen."

(Miika Nousiainen: Metsäjätti)

Joku luonnehti Miika Nousiaisen Metsäjättiä (Otava 2011) miesten kirjaksi. Vaikka aihepiiriltään kirja on hyvin miehinen, Nousiaisen tapa havainnoida (naistenkin) elämää on ymmärtäväistä ja lempeää. Tällaisia kirjoja lukisi mieluusti oikein ahmimalla.

Kirjan alkuasetelma on aika tyypillinen. Maailmalle opiskelemaan karannut oman kylän poika, Pasi Kauppi, saa tehtäväkseen tehostaa entisen kotikylänsä vaneritehtaan toimintaa. Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että tehtaalla kaikki toimii viimeisen päälle hienosti. Vaaditut irtisanomiset vaikuttavat järjettömiltä. Kauppi joutuu moraalisesti hyvin vaikean tehtävän eteen: tuhotako oma lapsuuden kyläyhteisö vai oma täydelliseksi suunniteltu tulevaisuus?

Vaikeimmaksi tehtäväksi osoittautuu kuitenkin oman menneisyyden kohtaaminen. Kauppi tapaa vanhoja tuttuja, ja yhteiset muistot ja historia kirpaisevat syvältä. Kauan sitten historiaan jätetyt asiat pulpahtavat kipeinä pintaan. Lapsuudessa asiat tuntuivat itsestään selviltä. Tiukkoina hetkinä Kettusten kotiin pääsi aina turvaan, vaikka nykyajan lastensuojeluviranomaiset pitäisivät Kettusen perheen menoakin varsin epäilyttävänä. Huonot kasvatusmetodit onnistuttiin jotenkin siirtämään talosta toiseen. Voi surkeus sitä Ville-veikankin kohtaloa! Ja se Pasi-pojan jouluaatto, apua!

Riemastuttavia ovat Nousiaisen keräämät historialliset anekdootit 80-luvulta, kuten esimerkiksi se, miten erilaisia asioita pelättiin. Pojat keräsivät autojen rekisterinumeroita, mutta Volvojen kilvet jätettiin rauhaan, koska Volvo Markkasen takia kaikkia Volvoja piti piiloutua.Tsernobylin uutisten jälkeen isä välittömästi peruutti lehtitilauksen ja äiti pyykkien ripustamisen todeten työn turhaksi. Mitä sitä nyt enää raatamaan, kun ydinlaskeuma tappaisi ihmiset hetkenä minä hyvänsä. Tajunnanräjäyttävä pelko oli myös HIV, joka tarttuisi takuuvarmasti, jos joku aivastaisi bussissa ja tai istuisi uimahallin saunassa ilman laudesuojaa. Voi niitä aikoja!

Sitä Finlandia-palkintoasiaa ajatellen olen pitänyt salaa peukkuja keväästä asti Turkka Hautalan Paluulle, mutta toisen peukun taidan pistää pystyyn nyt Nousiaisen pojalle. Toivottavasti molemmat löytyvät torstain ehdokaslistalta. Maltan tuskin odottaa! ; ) Vielä ennen torstaita haluaisin lukea Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen ja Virtasen Kirjeitä kiven alta; näitä on niin kovin hehkutettu. Saa nähdä, millaiseksi luku-urakka muuttuu torstain jälkeen!

***

Ja voi taas tuota tyttömäistä huutomerkkeilyä, ei voi mitään!!!

Katja Kettu: Kätilö

2011-10-28T00:41:00.000+03:00

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

(Katja Kettu: Kätilö)

Eletään kesää 1944 ja Näkkälän suloinen Lispet synnyttää karvaisen äpärän, kläpin, jota ei haluta ottaa äitinsä vaivoiksi. Samaan aikaan talolle saapuu kamera kaulassa puoliksi suomalainen SS-luutnantti Johann (Johannes) Angelhurst ja karvainen lapsi kapaloidaan syvälle kainaloon piiloon. Luutnantin katse kiertää talon naisväkeä, ja jokainen tuntuu jotenkin sävähtävän. Kaikki tahtoisivat kuvaan ja mielellään vielä seppelpäisenä. Yhteisössä halveksittu ja vähäarvoinen kätilö tajuaa vajavaisen naiseutensa, kun hän verisenä ja vastapurtu napanuora suunpielestä roikkuen kohtaa ensimmäisen kerran kohtalonsa.

Saksalaiselle upseerille riittäisi ottajia ja miehen tuoksu tuntuu olevan monelle tuttu. Joku oli arvellut, että mieheen oli tarttunut rykimäaikaan tapetusta hirvaasta kiiman haju, jota toiset miehet eivät haista, mutta naiset eivät voi tuoksua vastustaa - olipa sitten kyseessä hamehelmainen tai oikea hirvas tai maakotka. Vikasilmäksi kutsuttu lapsenpäästäjä päättää saada upseerin omakseen, mutta ympärillä vellova maailmanpalo - Lapin sota - mutkistaa haaveiden toteutumista. Ihmisen on välillä toimittava täysin vaistojensa varassa ja vaaraa uhmaten.

Ketun kirja on ronski ja karhea, täynnä lemuja ja eritteitä, teoksen maisemat lumoavia ja kieli alkukantaisen sykähdyttävää. Ketun Kätilö tulee uniin. Kaiken voimallisuuden keskellä koko ajan keskiöön nousevat suuret kysymykset: Mitä on ihmisyys? Mitä eroa on ihmisellä ja eläimellä? Mitä on ihmisarvo? Entä koskemattomuus?

Törmäsin hiljattain eräässä koulutuksessa mielenkiintoiseen hyvän elämän määritelmään. Tuntui, että kouluttaja kertoi jotain hyvin keskeistä Katja Ketun Kätilöstä (luento käsitteli oikeasti aivan jotain muuta). Hyvä elämä rakentuu Baumeister-nimisen sosiaalipsykologin mukaan neljästä eri osa-alueesta:

1. Elämällä pitää olla tarkoitus ja päämäärä.
2. Ihmisen arvot vaikuttavat elämänvalintoihin.
3. Ihmisen elämässä tärkeää on itsearvostus, joka on seurausta kokemuksesta, että olet arvokas sellaisena kuin olet.
4. Jos todellisuus tulkitaan tarkoitukselliseksi, ihminen on valmis kamppailemaan hyvin asioiden ja tulevaisuuden puolesta.

Kovin kettumaisia kohtia kaikki neljä!

Kätilössä eletään sodan mielettömyyksien keskellä. Johannes saa siirron Titovkan vankileirille, ja kätilönainen järjestää itsensä samaan paikkaan töihin, vaikka ratkaisu vaikuttaa monen mielestä täysin järjettömältä. Kätilön ainoana motiivina tuntuu olevan syvä ihastuminen saksalaiseen SS-mieheen, jonka hän on sattumalta hetkellisesti kohdannut. Ammattitaitoinen, mutta syntyperänsä vuoksi omassa yhteisössään halveksittu päähenkilö löytää elämälleen uuden päämäärän, jonka vuoksi hän on valmis tekemään suuriakin uhrauksia.

Ketun Kätilöä on luonnehdittu suureksi rakkaustarinaksi, mutta minusta kirja oli suuri selviytymistarina, mitä ikinä se sodasta selviytyminen sitten onkaan. Sodan arvet ovat syvät.

"Sydäntä kivistää kun katselen Villisilmää. Elukan rakkaus on ehdotonta, siinä mielessä Villisilmä on kuin eläin. Sen rakkaus on lajiltaan piinaavaa, polttavaa, niin maanista että lähentelee jonkinlaista hermosairautta."

(Katja Kettu: Kätilö)

Jotenkin lohdulliselta tuntui, että kaiken kauheuden ja sodan keskellä ihmisillä oli pakonomainen tarve saada aikaan uutta elämää, vaikka toisaalta tavat olivat välillä varsin brutaaleja ja epäinhimillisiä. Sitä se sota teettää.

Pidin Katja Ketun luomista henkilöhahmoista, jotka tarinan edetessä kypsyivät ja saivat lisää syvyyttä. Lopussa pystyi toteamaan, että näinhän sen piti mennä. Henkilöt, jotka alussa vaikuttivat pinnallisilta ja ärsyttäviltä, saivat kuitenkin hyvin inhimillisiä piirteitä.

Jään jännittyneenä odottamaan, mitä teet muut tästä kirjasta piditte. Mitä tästä voi edes kirjoittaa?

***

Kalamiehen vaimona olen päässyt vierailemaan tuolla kirjan maisemissa maailman laidalla. Nuo yläkuvan suovillat olen kuvannut jossain siellä Ruijan ja Finnmarkin seutuvilla tai Varangin vuonon rantamilla paikassa, jota ei ehkä näy edes oikeasti kartalla. Sinne halajaisin vielä niin palata...

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

2011-10-18T14:29:00.000+03:00

"4.12.1890 Kun vuosi seuraavan kerran vaihtuu, olemme jo uuden vuosisadan kynnyksellä, ja sadan vuoden kuluttua siitä vaihtuu vuosituhatkin. Minä vajoan historiaan, minua ei kukaan muista. Elise väittää, että hyvät ihmiset muistetaan, koska heidän muistonsa siirtyy ystäviltä ja sukulaisilta seuraaville sukupolville, mutta minä en ole hyvä ihminen!"

(Kristina Carlson: William N. Päiväkirja)

Kristina Carlson nostaa romaanissaan William N. Päiväkirja (Otava 2011) esille erään suomalaisen suurmiehen ja hänen elämäntyönsä. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa 1800-luvulla eläneen suomalaisen jäkälätutkija William Nylanderin viimeisistä vuosista Pariisissa. Vaikka teos on pitkälti fiktiivinen, Carlson on paneutunut aiheeseen perusteellisesti ja onnistuu herättämään kiukuttelevan - mutta kuitenkin jotenkin myös kovin sympaattisen - tiedemiehen eloon lukijan mielikuviin.

"Jos minulla olisi itsestäni yhtä huono käsitys kuin muilla ihmisillä on minusta, ehkä en jaksaisi elää päivääkään, mutta jos he taas tietäisivät, että olen älykkäämpi, etevämpi ja miellyttävämpi kuin he kuvittelevat, he hämmästyisivät ja inhoaisivat minua vielä enemmän, koska tulisivat myös kateellisiksi. Näillä asioilla ei juuri ole merkitystä, koska tapaan hyvin harvoja ihmisiä (abbé H. ei ole enää tervetullut luokseni)."

"Jos ystäviä (?) ja vihollisia on uskominen, minä olen: teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara. M. m."

Kuten sitaateista voi päätellä, kirjan päähenkilö on hieman vaikea luonne. Jos saisin lisätä vielä yhden tärkeän adjektiivin, se olisi rehellinen.

Historiallisten dokumenttien mukaan William Nylander oli 1800-luvulla elänyt suomalainen lääkäri ja luonnontutkija, joka elämänsä loppupuolella keskitti voimansa erityisesti jäkälätutkimukseen, ja tiedepiireissä hänet tunnettiinkin kaikkien maailman kolkkien jäkälien asiantuntijana. Nylanderin suurin ansio lienee jäkälien kemiallisten erojen havaitseminen ja uusien luokitusjärjestelmien luominen. Nylander toimi Helsingissä Aleksanterin yliopiston kasvitieteen professorina mutta vietti elämästään pitkiä kausia myös Pariisissa. Tutkijana Nylander on arvostettu. Monet ulkomaiset tieteelliset seurat nimesivät hänet kunniajäsenekseen ja mm. Ranskan akatemia arvosti hänen perusteellista tutkijantyötään.

Nylander vaikutti poikkeavan lahjakkaalta tiedemieheltä, mutta sosiaalisilta taidoiltaan hän oli täysi tumpelo: jyrkkäsanainen, suorapuheinen ja järkkymätön jääräpää, joka poltti siltoja sekä tiedemaailmassa että siviilielämän puolellakin.

Luin kirjan ensimmäisen kerran elokuussa, mutta teokseen oli pakko tarttua vielä uudestaan. Pidin kovin Carlsonin luomasta ajankuvasta ja ihmisten arvomaailman hahmottamisesta. Eniten jälkimmäisellä lukukerralla keskityin kuitenkin William Nylanderiin itseensä. Olemattomien sosiaalisten taitojen ja intohimoisen tutkimustyön lisäksi päähenkilöstä paljastui monia muitakin mielenkiintoisia piirteitä.

Neroudestaan huolimatta mies elää varsin kurjissa olosuhteissa Pariisissa. Hänen asunnossaan on välillä +14 astetta lämmintä ja siitä huolimatta mies sitkeästi yrittää keskittyä kirjoitustyöhönsä. Kaunokirjallisuutta ja musiikkia Nylander ei ymmärrä. Kirjassa mainitaankin: "Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään." Kuvataiteista impressionistisen Georges Pierre Seuratin työt sen sijaan miellyttävät ja tuottavat suurta iloa. Maalauksia ei tarvitse kuvitella ja impressionistisessa tavassa maalata on yhtymäkohtia mikroskooppityöskentelyyn: teos koostuu pienistä elementeistä, joista aivoissa muodostuu kokonaisuus.

Uskaltanen todeta, että kirjan päähenkilöön liittyvät monet tyypilliset autismin kirjon tai Aspergerin oireyhtymän piirteet. Nylander ei ole ilkeä ihminen, hän ajattelee vain asioista eri tavalla. Nylander on kuin se totuuden ilmoittava lapsi Andersenin Keisarin uudet vaatteet -sadussa ja tämä piirre tekee kirjasta herkullisen. Aikakauden ilmiöitä ja arvomaailmaa tarkastellaan rehellisesti ja ulkoapäin ja näin asiat nousevat välillä varsin koomiseenkin valoon. Voi miten esimerkiksi nauroinkaan, kun päähenkilö tuskastui erääseen naispuoliseen historianopettajaan ja totesi: "Kun lopulta pääsin fruesta eroon, pääni oli aivan pyörällä, ja vaikka hän ei ollut pahinta laatua, minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan." Ja näitä vastaavia havaintoja kirjasta löytyy lukuisia. Kirja on ehdottomasti hauska lukukokemus!

Ehkä William N:n keskeisimmiksi teemoiksi noistaisin kuitenkin erilaisuuden ja onnen. Mitä onni on? Onko käärme onnellinen nielaistuaan hiiren? Onko onni muutakin kuin omahyväistä kylläisyyttä? Voiko onnea olla ne kuihtuneet kukat maljakossa, jotka kuihtuneinakin ovat edelleen kauniita? Voiko ihminen olla onnellinen ilman ystäviä ja nähdessään lähes nälkää? Ja se lopun rusinavertaus, voi että! Mutta siitä en kerro sen enempää...

Minä onnellinen käyn nyt laittamassa Carlsonin kirjahyllyyni sinne rakkaiden ja merkittävien lukukokemusten hyllylle. Toivottavasti tilaa on vielä jäljellä!

Helmi Kekkonen: Kotiin

2011-10-09T19:52:00.000+03:00

Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa.

Illat saammuvat kylmään hämäryyteen.

Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa

syksyiltani yksinäisyyteen.

Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan,

mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.

Nyt muistan, miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,

miten vähän sitä aikaan mä sainkaan.

Kiirehdi rakkain, jos rakkaus kutsuu,

päivän ei hetket niin pitkiä lie.

Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,

pois kesän kukkaset syksy vie...

(Tove Jansson)

Tänään päässäni on soinut Erna Tauron surumielinen Syyslaulu, vaikka surusta ei mielessäni ole tietoakaan. Syksy on ollut täynnä työtä, nyt vielä viikko tiukkaa rutistusta ja perjantaina jo vähän juhlitaan. Paljon hyvää on saatu aikaiseksi, vaikka monena aamuna olenkin kaihoisasti ajatellut niitä kotiäitiaamuja, kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan rientää ja selviytyä...

Nykyisin sunnuntaiaamut ovat niitä hetkiä, jolloin käperryn vielä hetkiseksi peiton alle ja avaan hyvän kirjan. Oikeita hemmotteluaamuja ovat sellaiset, ettei ylös tarvitse nousta ennen kuin kirjan viimeisetkin sanat on luettu. Tänään hemmottelin itseäni ja luin Helmi Kekkosen Kotiin-esikoisen (Avain 2009).

Jotenkin kummallisesti tuo Syyslaulu alkoi lukukokemuksen jälkeen nousta ajatuksiini, vaikka Kekkonen ei laulua teoksessa edes maininnut. Syyslaulussa kotimatka on pitkä ja yksinäinen. Kotiin-kokoelmassa palattaan usein myös kotiin ja tyypillistä on, että todellakin kohdataan toinen ihminen. Usein kohtaamiset ovat jotenkin kovin vaikeita: kohtalokkaita sellaisia, viimeisiä kohtaamisia ja joskus varsin mystisiäkin tapaamisia. Miten yksi satunnainen hetki voikaan välillä muuttaa niin monen ihmisen loppuelämän?

Kekkosen novellit punoutuvat jotenkin kovin kiehtovalla tavalla toisiinsa. Kytkökset ovat usein pieniä ja merkityksettömän tuntuisia, mutta kuitenkin pienet asiat saavat aikaan isoja muutoksia. Pidin myös Kekkosen tavasta tarkastella asioita eri näkökulmista. Asioilla on aina niin monta puolta.

"He olivat jakaneet hiljaisuuden, aamujen ja iltojen rytmin, joulun ja uudenvuoden, ja vähitellen heidän keskustelunsa oli alkanut tuntua unelta. Sellaiselta jonka vielä muisti mutta josta oli mahdotonta kertoa."

(Helmi Kekkonen: Kotiin)

Joskus aika kasvattaa ihmiset erilleen niin, etteivät ihmiset enää tunne toisiaan. Onneksi Kekkosella oli myös niitä toisia kohtaloita. Rakkaudelle pitää välillä antaa myös aikaa.

Kiirehdi rakkain, jos rakkaus kutsuu,

päivän ei hetket niin pitkiä lie.

Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,

pois kesän kukkaset syksy vie...

Tällaistahan tämä ihmiselo on. Minä kiirehdin nyt täyttämään pesukonetta ja miettimään huomisen työkuvioita, mutta yritän palata pian. Olipa mukavaa piipahtaa hetkiseksi lomalle blogimaailmaan! Mutta nyt tuo rakkaus kutsuu, joten parempi kiiruhtaa....

Ruusuinen välipala ja vähän Lehtistä

2011-09-25T18:34:00.001+03:00

Tähän aikaan vuodesta kadotan aina oman ajan. Elämä on yhtäkkiä täynnä kaikenlaisia pinoja: pyykkipinoja, lehtipinoja, vihkopinoja ja kummallisia sekalaisten kapistusten ikuisia pinoja. Ehkäpä kiehtovin pino kuitenkin on tuossa alakuvassa. Olen haastanut itseni luku-urakkaan ja kahlannut läpi kohtalaisen määrän viime vuosina ilmestyneitä nuortenkirjoja. Tähän mennessä avartavin lukukokemus on ollut tuo Tuija Lehtisen Mopo. Voi mikä valaistuminen! Varokaa vain mopopojat, tahdon keskustella juuri tästä kirjasta oikeiden asiantuntijoiden kanssa.

Ihmeellinen nainen muuten tuo Tuija Lehtinen. Ihan varmasti jo 80-luvulla luettiin lehtisiä ja aina näitä uusia ja ajankohtaisia teoksia ilmestyy markkinoille. Minä luen seuraavaksi Lehtisen Traktorin...

* * *

Blogimaailmaan tämä pinojen kuningatar ei ole hetkiseen ennättänyt, mutta lupaan palata, kunhan tästä taas tokenen. Maria ilahdutti arkeani ruusuisella tunnustuksella, jonka ilolla otan vastaan. Kiitos Maria ruusuista ja niiden suomasta pienestä hengähdystauosta.

Tunnustuksen saajan pitää siis paljastaa erilaisia lempiasioitaan (minä olen kovin huono näissä paljastuksissa, mutta yritän).

1. LEMPIRUOKANI

Tänään söin puolisoni paistamia kuhafileitä ja parempaa ruokaa ei voi olla olemassa. Nam! Rakastan myös pinaatti- ja kesäkeittoa. : )

2. LEMPIMAKEINEN

Tätä piti kysyä lapsilta ja hekään eivät osanneet vastata. Sanon siis Fazerin Vihreät kuulat, joita meille ostetaan vain jouluisin. Voi että osaan olla tylsä. Niin ja pusuista tykkään myös!

3. LEMPILUKEMINEN

Tämä on helppo. Tunnen ikuista vetoa kotimaiseen nykykirjallisuuteen. Minulla on kolme suurta rakkautta: Westö, Carpelan ja Haahtela.

4. LEMPIPAIKKA KÄSITÖILLE

Teen mielelläni erilaisia käsitöitä ja niitäkin väkerrän yleensä meidän keittiön pöydän ympärillä, siellä minne keskittyy meidän perheen kaikki muukin elämä ja ne pinot. Aika usein haaveilen omasta työhuoneesta ja isommasta talosta, mutta ehkäpä isompi keittiönpöytä ratkaisisi kaikki tilaongelmat.

5. LEMPIELOKUVA

Pidän historiallisista elokuvista, ja jostain syystä Ridley Scottin Gladiaattori sykähdyttää aina uudestaan ja uudestaan. Veljeni totesi kesällä, että meillä on aina Gladiaattori sohvapöydällä. Juu, pitää varmasti paikkansa. Tulisipa taas kesä! ; )

Ennen palaamista keittiön pöydän ja odottavien pinojen äärelle, lähetän haasteen eteenpäin Homsantuulle. Saa nähdä, onko Käpälämäessä odottavan aika vielä pitkä!

Kesäkirjoja ja arvontaa

2011-09-04T13:15:00.002+03:00

"Kun pöydällä komeilee omenakakku, on syksy saapunut." En voi vastustaa tuota sitaattia, joka löytyy Therese Wikströmin kirjasta Makeita unelmia. Olen itse tallentanut lausahduksen arkistooni tänne (klik). Samasta paikasta löytyy resepti, joka myöskin on vastustamaton. Meillä omenakakkua leivottiin torstaina, joten syksy on nyt virallisesti saapunut taloon.

Lupasin suorittaa arpajaiset, kun pihalla tuoksuu omenoilta. Tuo tuoksu on aina ainutkertainen ja liittyy syksyn aurinkoisiin ja lämpöisiin päiviin. Tuollaisina tuoksuvina hetkinä ei voi olla kuin onnellinen. Kesä on taas tehnyt tehtävänsä.

Runsas oli myös kesäkirjasato; kiitos kaikille osallistujille!

Tässä joitakin poimintoja:

* Tove Jansson: Kesäkirja

* Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

* Harry Potterit

* Kesä ilman miehiä

* Rakkauden aikakirja

* Roope Lipastin kirjat

* Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

* Heli Laaksosen runokirjat

* John Irwing: Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma

* Elizabeth Kostova: Historiantutkija

* Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus

* Pekka Töpöhännät

* Sota ja rauha

* Humiseva harju

* Häräntappoase

* Ulla Kauhanen: Enkelit kanssamme

* Juha Vuorisen kirjat

* Khaled Hossein: Leijapoika

* Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

* Claudie Gallay: Rakkaus on saari

Ja tässä oli vain siis pieni osa. Perustelut olivat myös kovin mielenkiintoista luettavaa, kiitos niistäkin!

Mutta sitten arvontaan. Onnettarena toimi jälleen kerran esikoiseni, skeittaajapoika, ja onni suosi henkilöä, joka muistaa tämän kesän erityisesti Turkka Hautalan Paluusta. Lisäksi hän kirjoittaa: "Syksy on ihanaa aikaa, rakastan etenkin syyskuun kuulaita, kirkkaita päiviä, kahisevia lehtiä, kirpeää tuulta..." Voittajan blogiin voit käydä kurkkaamassa täällä (klik). Onnea ja herkullisia leivontahetkiä Sara! Laitan Ulla Svenskin Lempileivonnaiset postiin heti alkuviikosta.

Niin ja se oma kesäkirjani muuttui aivan viime metreillä. Kyllä, tämän kesä on todellakin Bo Carpelanin, vaikka Lehtiä syksyn arkistosta onkin väkevästi syksyinen.

Hei ja pakko laittaa vielä loppuun muutama sitaatti kesäkirjastani. Voi näitä Carpelanin ajatuksia!

"Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodonmuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. "

"Seisoimme yhdessä pihamaan pimeässä ja äimästelimme tähtiä: tuntui siltä, että ne pärjäävät ilman meitä. Pärjäsimmekö me ilman niitä?"

Pärjäämmekö me ilman kirjoja? Kyllä elämä olisi ainakin paljon ankeampaa....

Minä lähden nyt nauttimaan korkeasta päivästä ja hunajaisesta auringonpaisteesta ja haen varastosta ruohonleikkurin taas kerran. Onneksi nyt on syksy ja leikkurikin pääsee kohta lomalle!

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2011-08-29T22:45:00.001+03:00

"Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle."

"Kaipasin valosta harmaisiin päiviin, arkeen, joka oli onnellisesti täynnä jotain..."

"Olisivatpa kaikki päivät tällaisia, lämpimiä, pehmeitä, vaatimuksia vailla."

"Huumorinsa hänellä oli tallella. Hän kertoi: Eilen vietimme täällä Kodissa Ilon päivää. Meillä oli kukkaseppeleet päässä, ja nuori mies, jolla oli kitara, lauloi meille. Vähän Ferliniä, ja tietysti Taubea, ja Syyslaulun. Silloin me kaikki vähän itkimme, vaikka emme voineetkaan varsinaisesti kiirehtiä rakastamaan siitä huolimatta, että arvioimme aikamme vähäiseksi."

Luin Bo Carpelanin "Lehtiä syksyn arkistosta" (Otava 2011) ja tein muistiinpanoja: lempeitä mietteitä ja suuria ehjiä ajatuksia, kesän varjoja, tähtitomua ja muistin soraa. Kymmenennen muistiinpanosivun jälkeen luovutin. Koko kirja pitäisi alleviivata. Tämän hienompaa ei voi olla olemassa.

"Kirjoitan rajamaakirjaa muodonmuutoksesta itsessäni, elämänkirjaa sisimmällä kielellä, että elän."

Toiset jäävät elämään ikuisesti, vaikka poistuisivatkin hämärään Suurmetsään. Kirjailija tietää, että loppu on lähellä ja tallentaa kuumeisesti fragmentaarisia fragmentteja elämästään. Voi tuota lempeää ja syvällistä viisautta ja kypsyyttä! Viimeiseen asti suuri nero antaa kaikkensa ja millainen joutsenlaulu siitä syntyykään. Tässä kirjassa on kaikki ja se liikuttaa syvästi.

"Hän lähtee. Ylämäessä kartanolle pieni hahmo pienenee pienenemistään, ja minä toivon että hän pysähtyisi vilkuttamaan.

Hän pysähtyy. Hän vilkuttaa."

Kauniit jäähyväiset.

***

Tällaiseen kirjaan törmää hyvin harvoin - ehkä kerran elämässään. Voi meitä onnekkaita!

Kjell Westö: Halkeamia

2011-08-25T19:02:00.006+03:00

Minulle Helsinki on Kjell Westön kaupunki, jonne saapuessani näen aina leijat Helsingin yllä, kuuntelen historian ääniä kaduilla, missä kuljimme kerran enkä käy koskaan yöhön yksin. Westö on minun paras matkaoppaani.

Viikonloppuna olen lupautunut matkaamaan Helsinkiin varsin älykkäässä miesseurassa. Seuralaiseni menevät omiin rientoihinsa ja itse vietän joutilaan viikonlopun kaupungissa. Ajattelin ajella raitiovaunulla ja lukea Westön Halkeamia (Otava 2011). Oi ihanuutta taas kerrakseen!

Päätin, että avaan kirjan vasta junassa, mutta ihan pikkuisen piti kurkistaa, oli pakko...

Helsinki on kaupunki jossa voi - tosin hyvällä onnella - saada hopeakimalteisen jalokalan hyvin lähellä keskustaa, vaikkapa Suomenlinnan tai Pihlajasaaren tai Lauttasaaren rannalta. Niinpä olen joskus nähnyt unta, että menen lautalla Suomenlinnaan ja saan sieltä uistimella kauniin taimenen. Irrotan varoen koukun kalan leuasta, nostan kalan ilmaan niin että se näkee kaupungin, ja sanon sille: "Tuossa on vesi, jossa minä uin. Siellä ei ole yhtä kaunista eikä vapaatakaan kuin sinun maailmassasi, mutta niinpä minä olenkin vain tällainen talvikalpea katujen muurahainen enkä sinun kaltaisesi villi ja hopeinen ohjus."

Sitten päästän kalan vapaaksi ja lähden lautalla takaisin kaupunkiin.

(Kjell Westö: Halkeamia)

Westö ON viisas opastaja. Olisipa jo viikonloppu!

***

Ps. Pihalla leijuu omenainen tuoksu. Ensi viikolla arvotaan, vielä ennättää siis osallistua.

Helmi Kekkonen: Valinta

2011-08-20T21:09:00.003+03:00

"Mietin Helenan puhelua, sen sävyä ja poissaolon painavaa tunnetta, ymmärryksen puutetta. Niin on ollut pitkään mutta ei aina. Koska niin kuin Ilja puuttuu kuvasta jossa me istumme Helenan kanssa laiturin nokassa, puuttuu hän monesta muustakin kuvasta. Niissä me olemme aina kahden, minä ja minun siskoni. Usein niissä on myös isä tai äiti, mutta minä näen niistä vain sen miten me liitymme toisiimme, miten saumattomasti ja varmasti. Ja miten haurasta se kaikki lopulta oli koska se ei yllä tähän hetkeen, siihen missä me nyt olemme, ja usein mietin ajatteleeko Helena samoin, onko meillä samat muistot vai elävätkö ne kaikki vain minussa, lapsuuden päivät ja automatkat, unet yhteisen peiton alla."

(Helmi Kekkonen: Valinta)

Bargumin Syyskesän tapaan myös Helmi Kekkosen Valinnassa (Avain 2011) vietetään viimeisiä hetkiä vanhassa talossa meren rannalla. Syyskesä on vaihtunut loppusyksyksi ja sävyt melankolisemmiksi. Talo pitää tyhjentää, sillä perheen isä on kuollut ja Ruut-äidille riittävät vähäisemmätkin neliöt. Urakkaan ryhtyminen on kuitenkin vaikeaa, taloon liittyy jotain, josta ihmiset ovat vaienneet vuosikausia. Jopa perhekuvista tuntuu puuttuvan jotain...

Kertoja-Aavan lyhyet virkkeet ja huoliteltu, puhdas ja alusasua myöten harkittu hautajaispuku kertovat omaa tarinaansa, samoin Ruut-äidin yritys kirjoittaa taloa tyhjäksi ja samalla selvittää, miltä kaiken pitäisi tuntua. Kuinka paljon voi unohtaa ja kuinka kauas voi muistaa? Ympärillä vaanivat loppusyksyn riisumat puut, jotka huojuvat holtittomasti ja saattavat romahtaa talon päälle minä hetkenä hyvänsä. Vain pihlajat ovat myrskynkestäviä, niiden juuret ylettyvät pitkälle. Miten on ihmisten juurten kanssa?

Kirja oli monella tavalla kiehtova, vaikka itse tarinaan olisin kaivannut vähän enemmän valon pilkahduksia. Kekkonen kirjoittaa taitavasti ja herkästi valinnoista, sisaruudesta, lapsuuden onnellisista muistoista, masennuksesta ja ihmisten kyvyttömyydestä tuntea mielihyvää ja kohdata surua; välillä riittää, kun katseessa on surun aavistus. Sekin on jotain.

Nyt yöpöydällä odottaa Kekkosen Kotiin-esikoinen, pakkohan sekin on tämän jälkeen lukea.

***

Valinnasta ovat kirjoittaneet myös

Katja,
Jenni

Susa.

Johan Bargum: Syyskesä

2011-08-18T22:36:00.003+03:00

"Istun kuistilla kirjoittamassa näitä rivejä, yksin. Suuri vanha huvila on tyhjentynyt ihmisistä. Kaikki ovat menneet, kaupunkiin, ulkomaille; eräs on mennyt lopullisesti ja kohoaa savuna ilmaan. On tullut hiljaista ja rauhallista."

Meillä ei ole hiljaista ja rauhallista. Meillä riennetään ja suunnitellaan, mietitään hoitokuvioita ja kotona pyöritetään pesukonetta. Luulin jo loman aikana, että perheemme yökukkuja on oppinut nukkumaan, mutta kummallisesti nuo vanhat tavat ovat palanneet. No, näillä eväillä mennään! Onneksi kesä oli ihana!

Viimeisiin kesäpäiviin olin säästänyt Johan Bargumin pienoisromaanin Syyskesä (Tammi 1993). Vaikka päivät ovat kirjassa täyteläisyydessään samanlaisia kuin silloin joskus, mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen. Mitä oikeastaan edes tapahtui ja milloin? Näyttääkö kaikki vain jälkikäteen toiselta?

Vanha Gertrud haluaa ennen kuolemaansa päästä vielä kerran kesähuvilalleen ja nähdä poikansa Olofin ja Carlin, jotka eivät ole tavanneet toisiaan vuosikausiin. On aika selvittää asioita. Samalla, kun kertoja-Olof jättää äidilleen jäähyväisiä, pulpahtaa perheen historiasta esiin yllättäviä paljastuksia. Asioilla on taipumus mystisesti toistua... Ja miksi Tom-setä on aina kuitenkin niin viilipyttymäisen tyyni?

"Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Ja nyt tunnen lähinnä helpotusta.

Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen."

Bargum kirjoittaa kauniisti ja ymmärtäväisesti jättäen lukijalle ilon oivaltaa. Näinkö todella tapahtui? Minä tahdon lukea lisää Bargumia, kiitos vinkistä Maria! Nämä pienet kirjat ovat kiireisen pelastus. Nyt olen lukenut Helmi Kekkosta ja vähän Carlsoniakin, mutta niistä lisää vielä myöhemmin.

***

Lempeät omenat odottavat puussa poimijaa, mutta vielä ei omenakakkua leivota, vaikka mieli jo kovasti tekisi. Arvontaan ennättää siis edelleen mukaan...

Iloa syyspäiviin!

***

Ja vielä yksi juttu. Perheemme pienin valitti hammassärkyä. Kysyin, tilataanko aika hammaslääkärille. Tyttö suostui mutta korjasi sitten, että tilaa sittenkin aika hammaskeijulle. Tiedustelin, että mistä niitä aikoja voi tilata. No, netistä tietenkin. Osoite on www.hammaskeiju.fi. Kyllä 3-vuotias tietää!

Arvonta

2011-08-08T00:02:00.002+03:00

Niin se vain on, että syksy istuu jo rappusilla. Se tuumailee ja hykertelee, tekee suunnitelmia ja puhkuu intoa. Syksy on täynnä salaisuuksia!

Meillä syksy alkaa huomenna, mutta tänään vietetään vielä viimeistä lomapäivää. Sen kunniaksi järjestän herkulliset kirja-arpajaiset. Olen armoton herkkuhäntä, mutta nykyisin pärjään aika pitkälle ihan silmäruoallakin. Aiheeseen liittyen palkintona olisi Ulla Svenskin Lempileivonnaiset-kirja (Otava 2009), joka sisältää ihanuuksia laidasta laitaan. Tarjolla on mustikkajuustokakkua, porkkanasolmuja, lusikkaleipiä ja paholaisenkakkua ja vaikka mitä muuta tuksuvaista. Minä ainakin löydän tästä kirjasta reseptit ihan joka lähtöön. Lisäksi kattaukset ovat kovin suloisia, joten silmäruokaakin teos on pullollaan.

Arvontaan voit osallistua kertomalla yhden kesäkirjasi. Minä en vielä tässä vaiheessa tämän kesän "aikakirjaa" paljasta, mutta viime kesän muistan ikuisesti Linda Olssonin lempeistä lauluista, voi niitä loppukesän tunnelmia. Jos vielä kaivelen muistini kätköjä, voisin mainita toisenkin tosi tärkeän kesäkirjan. Kesä oli vuosimallia 2003 ja kirja Shieldsin Rakkauden tasavalta. Joko siitäkin on jo noin pitkä aika!

Hassua, miten asioita ja vuosilukuja voi muistaa kirjojen avulla. Minä muistan tuon Rakkauden tasavalta -kesän siitäkin, että itse matkustin erääseen rakkauden tasavaltaan sitten syksyllä, kun pääsin häämatkalle Pariisiin...

Mutta sitten takaisin asiaan. Kerrohan siis oma kesäkirjamuistosi joko tältä kesältä tai sieltä muistojen arkistosta ja olet mukana arvonnassa. Jos olet lukijani tai haluat liittyä sellaiseksi, saat toisen arvan ja tietenkin linkittämällä tämän juttuni omaan blogiisi saat vielä sen kolmannenkin arvan. Mainitsethan, monellako arvalla osallistut.

Arvonta suoritetaan, kun meillä tuoksuu syksyinen omenakakku.

Onnea ja iloa

sekä kauniita elokuun päiviä!

Essi Tammimaa: Paljain käsin

2011-08-05T00:46:00.001+03:00

"En tiedä, miksi Aila lähti, mutta hänen lähtönsä jätti hampaattoman suun siihen, missä piti olla äidin äiti. Aila ailahti kuvasta ja jätti meille äidin, jonka elämäntehtävä oli korjata se kuva. Äiti sitoi essun nauhat nälän pinkomalle vyötärölleen, upotti kämmenensä, kyynärvartensa taikinaan ja veivasi siitä meidät. Pullatytöt. Täydellisen äidin täydelliset tyttäret, hymykuopat pulleissa käsivarsissa."

(Essi Tammimaa: Paljain käsin)

Minä tunnustaudun haaveilijaksi ja pilvien tarkkailijaksi. Haaveet kantavat ihmistä kohti huomista. Totinen totuus kuitenkin on, että unelmat ja elämä kulkevat omia polkujaan, jotka kiemurtelevat ja kaartelevat, kulkevat limittäin ja välillä jopa ihanasti yhtä matkaa. Elämällä on kuitenkin tapana yllättää omilla suunnitelmillaan, ja silloin ihmisen on turha räpistellä vastaan. Kaikella on ennalta määrätty tarkoituksensa, ja paljain käsin me saamme ottaa sen vastaan, mitä meille on tarkoitettu. Näin ainakin minä uskon.

Essi Tammimaan Paljain käsin (Gummerus 2011) sisältää paljon unelmia, ja näistä unelmista harvat toteutuvat. Nuori tyttö haaveilee suuresta rakkaudesta ja paremmasta elämästä, mutta sota musertaa julmasti haaveet ja suorastaan pakottaa ihmiset elämään kuin viimeistä päivää. Sota vammauttaa, soppabaarissa ruokitaan tyhjähihaisia ukkoja, joista ei enää ole mihinkään. Tavallaan sodan arvet vaikuttavat yhä tämänkin päivän elämään. Näin tapahtuu ainakin Tammimaan teoksessa, jossa keskiössä ovat Vaaran kolme tytärtä: lähihoitaja Varpu, varattuun mieheen takertuva Inari ja omaa lasta hartaasti toivova taiteilija Virva. Tyttöjen äiti suhtautuu jälkikasvuunsa hyvin takertuvasti, koska hänen oma äitinsä, Aila Ailahtavainen, teki jotain sellaista, mitä äiti ei ehkä koskaan pysty käsittämään ja Vaaran tyttäret pitää kasvattaa toisin.

"Aila ei osaa sitä ihmetellä. Hänen äidillään täytyy olla äiti ja isä, heillä isät ja äidit, veljet ja siskot, siis suku, mutta koska heistä ei koskaan puhuta, heitä ei ole olemassa. Anni-mummo on koskettanut tytärtään hämärän hetkien kertomusten kärjellä, eikä yhdessäkään niissä ole isää tai äitiä. Niissä on vain tuhkanpuhuvia miehiä. Aseita. Monttuja. Synnytystuskia ja salamoita mäntymetsän, neulasilla verta. Aila on vaiennettu naiseuden kauhuilla. Sillä tavalla kasvattaminen toimii tässä maailmankolkassa, sodan aikaisessa Helsingissä, jonne kaikki ovat tulleet jostain muualta. Vaikenemisella on taikavoimia."

Kirjan naisille on yhteistä tietty vahvuus. Jo Anni-mummo sen opetti, että yksin on naisen elämästä selvittävä. Paljain käsin on otettava vastaan se, mitä elämä tarjoaa, silloin ei ajatella seurauksia, tärkeintä on selviytyminen. Kipeät asiat on parempi painaa tiukasti unholaan. Naiset ovatkin niin väkeviä, että miehet luikkivat taka-alalle, vaikka monenlaisia nyrkkisankareita sivuilla vilahteleekin.

Väkevää ja voimakasta on myös Tammimaan kieli, jota monet ovat kritisoineet. Minusta teoksessa käsiteltiin jotenkin niin pakahduttavasti isoja asioita, että kielenkin piti olla juuri sellaista kuin se oli. Valo pirskoo, kädet lotkahtavat nurilleen ja ovi on ruksautettava lukkoon.

Tämä oli niitä kesän vaikuttavimpia lukukokemuksia. Rankka mutta samalla upea teos, voi että!

Helen Moster: Hylky

2011-08-02T10:11:00.000+03:00

"Hän tunsi maalauksesta joka ainoan kohdan, jokaisen siveltimenvedon, jokaisen aallonharjan. Maalauksen valot ja varjot muuttivat päivän ja vuodenaikojen mittaan jatkuvasti muotoaan ikkunoista lankeavasta valosta, ja siksi maalaus ei ollut menettänyt kiehtovuuttaan hänen silmissään."

(Helen Moster: Hylky)

Kiehtova oli myös tämä Helen Mosterin esikoinen. Hylky (Avain 2011) kertoo nimensä mukaan Vrouw Helena -hylystä, joka on vajonnut meren pohjaan yli 200 vuotta sitten. Erinäisten sattumien kautta nuori suomalainen sukeltaja Anton Saksa löytää yllätyksekseen hylyn ja poimii sieltä talteen yhden ruusuaiheisen posliinikupin. Löytö osoittautuu varsin merkitykselliseksi, sillä joutsenkaulainen kuppi kuuluu astiastoon, jonka Venäjän keisarinna Katariina Suuri oli tilannut Meissenin posliinitehtaasta Saksasta 1700-luvun loppupuolella.

Antonin oman elämän solmut alkavat hiljalleen avautua historiallisen löydön myötä, mutta samalla aukeaa myös kiehtova tarina Vrouw Helenan historiaan. Katariina Suuri oli tilannut Euroopasta posliiniastiaston lisäksi myös kallisarvoisia taideteoksia ja viinejä. Hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen määrätään hoitamaan tilausten noutaminen ja kuljettamaan arvokas lasti Suomenlahden kautta Pietariin. Tehtävä on vaativa, sillä talvi tekee tuloaan ja rannikkoseudut ovat matalia ja karikkoisia.

Arnesenin vanhin poika haaveilee taiteilijan urasta, mikä ärsyttää karskia isää kovin. Isä määrää pojan matkalle mukaan, jotta tämä oppisi oikean miesten ammatin ja lopettaisi turhan haihattelun. Matkan aikana tapahtuu kuitenkin kaikenlaista ja pojan lisäksi isäkin oppii jotain elämästä.

Minua on aina kiehtonut historia ja siitä Moster kirjoitti hyvin kiinnostavasti. Pääsin kurkistamaan Katariina Suuren salonkeihin, Talvipalatsiin, saksalaisen posliinitehtaan työsaleihin ja 1700-luvun Amsterdamiin ja Rotterdamiin. Vaikka kirja oli jotenkin vähäeleinen ja elegantti, sisällöllisesti mukaan mahtui yllättävän paljon asiaa taiteesta, kasvamisesta, vanhempien odotuksista ja merenkulustakin. Ja sitä taidetta ja piirtämistä Hylky oli myös pullollaan.

Lupaava esikoinen - ehdottomasti!

Oi, ja tämä riitti tälle sisämaan asujalle kesän merimatkaksi. Meri on niin armoton ja pelottava. Meidän järvi on onneksi lempeä. Kerran olen nähnyt pieniä vaahtopäitä!

Varsin kattavan kuvauksen kirjasta on kirjoittanut Katja täällä. Kannattaa katsoa.

Ian McEwan: Vieraan turva

2011-08-01T15:35:00.000+03:00

"He käyttelivät vartaloihinsa kalliita verovapaita talkkeja ja hajusteita, valikoivat asunsa äärimmäisen tarkoin ja toisen mieltä kysymättä, aivan kuin jossakin niiden tuhansien keskuudessa, joiden joukkoon heidän pian oli määrä liittyä odottaisi joku heidän ulkoisista olemuksistaan syvästi kiinnostunut."

"Oli sydänkesä ja kaupunki pursui matkailijoita. Joka aamu Colin ja Mary lähtivät aamiaisen syötyään karttoineen, aurinkolaseineen ja rahoineen ulos ja liittyivät kanavien silloilla ja jokikisellä kapealla kadulla kuhisevaan väenpaljouteen. He suorittivat kuuliaisesti niitä moninaisia tehtäviä sen huomattavissa ja vähemmän huomattavissa kirkoissa, sen museoissa ja palatseissa, kaikki täpötäynnä aarteita."

(Ian McEwan: Vieraan turva)

Minun piti lukea McEwanin Sovitus, mutta kaupasta löytyi muuta. Kannoin kotiini Vieraan turvan ja Sementtipuutarhan, koska myyjä kehui molempia todeten vielä Sementtipuutarhan olevan epätyypillisin McEwan, joten aloitin siitä toisesta...

Pidin kirjailijan tavasta kirjoittaa, pienistä vihjeistä, joita oli ripoteltu matkan varrelle, nautin keskiluokkaisuuden kuvauksesta ja joutilaista lomapäivistä Venetsiassa, mutta... Ehkä olisi kuitenkin pitänyt pysytellä alkuperäisessä suunnitelmassa ja etsiä ensin käsiini se Sovitus.

Omaan makuuni Vieraan turvan tarina oli liian raaka ja väkivaltainen - suorastaan brutaali. Apua! Käsittääkseni tämä teos sekä Sementtipuutarha molemmat ovat kirjailijan varhaistuotantoa, joten sementtihommat taidan jättää tulevaisuuteen. Sovituksen lisäksi minulle suositeltiin Ikuista rakkautta ja Rannalla-teosta, Poltteestakin olen lukenut houkuttelevia juttuja ja minä onneton valitsin jotain muuta. Sen siitä saa! ; )

Oi, mikähän McEwan sopisi näihin viimeisiin, vähän haikeamielisiin lomailtoihin parhaiten? Kertokaa te viisaammat!

***

Onnellista alkavaa elokuuta. Kyllä tämä loppukesän valo on ihmeellinen.

Chris Cleave: Little Been tarina

2011-07-24T23:58:00.000+03:00

"Kuvitelkaapa mielessänne nuorta naista, joka on kuin suoraan hymyilevästä Pelastakaa lapset -lehden mainoksesta, naista jonka kulunut vaaleanpunainen asu on peräisin marketin parkkipaikan vaatekeräyslaatikosta, naista, joka puhuu kuin Timesin pääkirjoitus. Teinä minä siirtyisin toiselle puolelle tietä välttyäkseni kohtaamiselta. Totisesti, se onkin ainoa asia, josta teidän maassanne ja minun kotimaassani ollaan samaa mieltä."

(Chris Cleave: Little Been tarina)

Toisinaan kohtaamiset ovat kiusallisia, toinen ihminen on perustavanlaatuisesti kaikesta eri mieltä, kommunikointi on vaikeaa, yhteisiä sanoja ei löydy tai ennakkoasenteet hyydyttävät viimeisetkin mahdollisuudet. Joskus kohtaaminen voi mullistaa ihmisten elämän kertarytinällä.

Chris Cleaven Little Been tarina (Gummerus 2011) sisältää monia erityisiä ja eriskummallisia kohtaamisia; niistä merkittävin tapahtuu eräällä nigerialaisella rannalla...

En paljasta kirjan juonta, mutta sen verran kerron, että Little Bee on nuori nigerialaistyttö, joka pakenee henkensä hädässä kotimaastaan ja päätyy kahdeksi vuodeksi telkien taakse englantilaiseen säilöönottokeskukseen. Voin myös todeta, ettei keskus tunnu kovin houkuttelevalta paikalta ja samaa voi sanoa myös Englannista, jos maata tarkastelee turvapaikanhakijan silmin.

Kirja kertoo myös enemmän tai vähemmän hukassa olevista länsimaalaisista ja kolmannen maailman uudestisyntyneistä, kuningattaren englannin voimasta, harmaasta väristä ja siitä, miten avustuslaatikosta löytynyt kynsilakka voi olla kuin vesipullo aavikolla vaeltavalle.

Little Been tarinassa on paljon surua, mutta jotenkin kaikesta traagisuudesta löytyy aina se koominen puoli ja jopa valoisa ilo. Moneen otteeseen haukoin henkeäni ja ajattelin, ettei noin voi kenellekään oikeasti tapahtua, kunnes tulin toisiin ajatuksiin, kääk! Cleave kirjoittaa loistavaa satiiria ja saa lukijan ajattelemaan omaa arvomaailmaansa. Mikä kirjassa minua naurattaa? Miten toimisin vastaavassa tilanteessa? Mikä on Britannian punnan arvo elämän kiperimmässä kohdassa?

Vaikka Little Been tarina on kantaa ottava ja kriittinen, on se myös koskettava ja kaunis. Haluaisin heittää täkyn jollekin perin juurin englantilaiselle elokuvaohjaajalle (= Ridley Scott, taas). Tästä saisi upean elokuvan.

***

Oi, ja se sitruunankeltaiseen sariin pukeutunut tyttö, jonka kädessä oli läpinäkyvä muovipussi täynnä keltaista, tuntui kovin lumoavalta. Voiko ihminen kauniimpaa omaisuutta mukanaan edes kantaa?

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

2011-07-11T12:04:00.001+03:00

- Kuvitellaan tämmöinen ongelma. Minulla on kädessä savesta tehty sika ja minun pitäisi sanoa, että se on metsäkauris. Mitenkähän minä sen muotoilisin?

- Nyt en ymmärrä, mitä Malmikunnas hakee?

- Kähkönen. Miten muotoilen potkut? Hän istuu siellä ja odottaa. Voinko tässä tilanteessa puhua suoraan suomea?

- Suomi on taipuisa kieli. Voit sinä sitä asiaa vähän liudentaa. Ei ole pakko kaataa kahvia syliin, jos on mahdollista kaataa lattialle. Kyse on saamisen ja tönimisen erosta. Sävyeroista, kyllä sinä ymmärrät.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hiirenkorvamittarin mukaan - liimalappuja kertyi MONTA - Kari Hotakaisen Ihmisen osa (Siltala 2009) oli vaikuttava lukukokemus.

Mikä on ihmisen osa? 80-vuotias lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä 7000 eurolla kirjailijalle, joka kipeästi kaipaa tulevaan kirjaansa sisältöä. Salme ei oikeastaan pidä kirjoista tai kirjailijoista, koska kirjat ovat aina valhetta ja kirjailijat sepittävät tarinoihin omiaan ja Salme arvostaa totuutta. Kaikella on kuitenkin hintansa ja entinen pienyrittäjä tekee myönnytyksen ja elämästään kaupat, raha ratkaisee, varsinkin kun omalle lapselle on tapahtunut jotain niin kamalaa, ettei sitä voi sanoiksi pukea.

Kirjassa keskeistä on ostaminen ja myyminen mutta ehkä kaikkein tärkeintä ovat kuitenkin ne sanat ja ihmisten välinen vuorovaikutus tai sen puute. Salme viestii aikuisten lastensa kanssa lähettämällä vihjailevia postikortteja, hänen miehensä lopettaa puhumisen kokonaan, maahanmuuttajavävy Piko haluaisi puhua, mutta kielitaito ei koskaan tule riittämään kaikkeen...

Biko olisi halunnut kertoa aatoksistaan pitkin sivulausein, hän olisi halunnut hallita kaikki vivahteet, sävyerot ja yksityiskohtaiset adjektiivit. Häntä ärsytti suunnattomasti, että maassa oli vain yksi ihminen, joka tarkasti tiesi mitä hän tunsi. Maija. Kaikki muut ihmiset olivat pitkän kielen päässä, jossain siellä kaukana, horisontissa.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kieli on väline, jolla tehdään myös rahaa. Tämän on totisesti huomannut myös omahyväinen audimies - mutta loppuvat ne sanat tyhjänpuhujaltakin tarpeeksi tiukassa tilanteessa...

En tiedä, miksi olen pitkään kartellut Hotakaista. Ehkä hänen leimansa satiirisena nyky-yhteiskunnan kuvaajana ei ole tuntunut tarpeeksi houkuttelevalta. Hotakaiskokemukseni ovat rajoittuneet lähinnä Lastenkirjaan (IHANA, IHANA, IHANA) ja joihinkin muihin (novellikokoelma ja joku kesken jäänyt romaani). No, tästä on onneksi hyvä jatkaa eteenpäin.

Kuten kuvista huomaa, tämä ihminen on saanut lisäosan. Viimeisen vuoden olen tuskaillut, kun kirjan sivut muuttuvat iltaisin sumuisiksi ja teksti utuiseksi. Käynti optikolla kirkasti kummasti elämääni - ja mies säikähtää joka ilta, kun luulee, että joku mummu on hypännyt sänkyyn lukemaan. No, onneksi nuttura puuttuu - ja ehkä vähän ikääkin! Ihmisen osa sekin!

***

Kirjasta kirjoitetaan koukuttavan kiehtovasti täällä (klik). Ilman Ilsen juttua Hotakainen olisi ehkä jäänyt vielä kirjaston hyllylle. Kiitos vinkistä!

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

2011-06-28T15:16:00.000+03:00

"Maailmankaikkeus on yksi olemus. Kaikki ja jokainen on yhteydessä tarinoiden näkymättömän kudoksen kautta. Olimmepa sitten tietoisia tai emme, me kaikki käymme hiljaista keskustelua keskenämme. Älä aiheuta vahinkoa. Osoita myötätuntoa. Älä juoruile kenenkään selän takana - älä lausu edes viattomalta vaikuttavaa huomautusta. Suustamme tulevat sanat eivät katoa, vaan ne varastoidaan ikuisiksi ajoiksi loputtomaan avaruuteen, ja ne palaavat tykömme aikanaan. Yhden miehen tuska satuttaa meitä kaikkia. Yhden miehen riemu saa kaikki hymyilemään."

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

Ruta Sepetyksen, Elina Hirvosen afrikkalaisen ja Anja Snellmanin Parvekejumalien jälkeen päähän piti saada jotain henkäyksen herkkää ja lohdullista, kauniita sanoja ja lämpöisiä tuulia. Monien blogisuitsutusten ja kiehtovan kansikuvan perusteella valitsin luettavakseni Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan (Gummerus 2011).

Kirja alkuperäinen nimi on The Forty Rules of Love. Amerikkalainen kotirouva Ella Rubinstein elää ulkoisesti täydellistä elämää, mutta lähestyvät 40-vuotispäivät saavat hänet huomaamaan, että elämästä puuttuu sittenkin jotain. Sattuman kautta hän tutustuu 1200-luvulla eläneen kiertävän dervissin kertomiin rakkauden sääntöihin ja persialaisrunoilija Rumin ja hänen valittunsa Shamin elämään ja pian hänen omassakin elämässä tapahtuu "mystisiä" asioita. Ellalle selviää, mitä rakkaus monimuotoisuudessaan voi olla.

Jokin kirjassa ärsytti. Ehkä maistoin hippusen liikaa imelyyttä tai sitten niitä sääntöjä oli tällaiselle karun suomalaisen tyylin rakastajalle hieman liian monta. Löysin kuitenkin myös niitä aavikkotuulia, ikiaikaisia viisauksia sekä halajamaani herkkyyttä, eikä ihme, sillä Rakkauden aikakirja oli mm. Turkin myydyin kirja vuonna 2009.

Eniten nautin 1200-luvun ajankuvasta ja tutustumisesta afganistanilaisten, turkkilaisten ja iranilaisten kansalliseen runoilijaan Rumiin, joka aikoinaan ainakin tunnettiin suurena rakkauden ja rauhan lähettiläänä. Näitä viisaita ja lempeitä miehiä tuntuu putkahtavan tuolta Lähi-Idän historiasta esiin aina säännöllisin väliajoin.

Oi, ja Rakkauden aikakirjan innoittamana eilen oli pakko katsoa uudestaan Ridley Scottin elokuva Kindom Of Heaven ja tänään ehkäpä se ruotsalainen Arn. Mikä tuosta ristiretkiajasta tekeekään niin kiehtovan?

***

Rakkauden aikakirjasta ovat kirjoittaneet myös

Paula ja Mari A.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

2011-06-26T23:12:00.000+03:00

Aino Kallaksen Sudenmorsiamen jälkeen ajatukseni jäivät vielä hetkiseksi Viroon ja muistoihini...

Lukiolaisena, ehkäpä vuonna 1990, olin oppilasvaihdossa Virossa. Maa oli parhaillaan itsenäistymässä ja ihmiset iloitsivat uuden ajan alkamisesta. Kaduilla huudeltiin: "Eesti vabariik!"

Asuin perheessä, jonka isä oli palannut Siperiasta työleiriltä, mutta tuon enempää asiasta ei silloin puhuttu. Syyn ymmärsin vasta paljon myöhemmin.

Siperiaan joutuu myös Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -kirjan (WSOY 2011) päähenkilö Lina ja lukematon joukko muuta Baltian väestöä. Stalinin hirmuvallan aikana neuvostovastaisiksi luokiteltuja Liettuan, Latvian, Viron ja Suomenkin asukkaita odotti usein karu kohtalo. Ihmisiä tapettiin, laitettiin vankiloihin ja monet päätyivät pakkotyöhön arktiseen Siperiaan. On arvioitu, että Stalinin vainoissa kuoli yli 20 miljoonaa ihmistä ja vain pieni osa Siperiaan joutuneista palasi kotiin, jota ei enää 10-15 vuoden jälkeen ollutkaan olemassa.

Harmaassa valossa kerrotaan, kuinka 15-vuotiaan liettualaistytön haaveet taidekoulusta muuttuvat yhdessä yössä vuosikausia jatkuneeksi selviytymistaisteluksi vankileirien ankarissa olosuhteissa. Henkensä uhalla Lina purkaa tuntemuksiaan piirtämällä kauheudet papereille, jotka hän piilottaa laukkunsa vuorin väliin dokumentiksi jälkipolville.

Samoin toimivat monet muutkin leireillä olleet. Palanneet eivät saaneet sanallakaan kommentoida tai kertoa vankileirien tapahtumista, ja ihmiset hautasivat piirroksia ja päiväkirjoja - miljoonien ihmisten salaisuuksia, muistojen kapseleita - Baltian multaan. Tällaisen purkin sisällöstä sai alkunsa myös tämä kirja, joka pitkälti pohjautuu Ruta Sepetyksen isosedän kokemuksiin neuvostomiehityksen aikana.

Kuten kuvitella saattaa, tarinassa on paljon kauheuksia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi nousee kuitenkin uskomaton sitkeys, joka saa ihmiset jaksamaan ja jatkamaan elämää päivästä toiseen.

"Keskellä talvea havaitsin vihdoinkin, että sielussani oli voittamaton kesä."

Albert Camus

Valoa se on harmaakin valo!

Kirjasta ja kirjailijasta löytyy perusteellinen ja liikuttava esittelyvideo täältä (kilk). Tämän lukukokemuksen jälkeen tarvitaan taas hetki hiljaisuutta...

Aino Kallas: Sudenmorsian

2011-06-19T11:57:00.015+03:00

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsänvahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa sudenhahmoon vaihtanut ja susien seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.

Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen, ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta käärmeen käskystä omenan söi.

(Aino Kallas: Sudenmorsian)

Aino Kallaksen Sudenmorsianta on usein hänen päiväkirjojensa valossa hyvin suoraviivaisesti tulkittu kertomukseksi Kallaksen ja Eino Leinon luvattomasta rakkaussuhteesta ja viettiensä vietäväksi heittäytyvästä äidistä, joka hylkää uuden rakkauden tähden perheensä ja kapaloikäisen lapsensa. Ehkä tarinaa voidaan tarkastella näinkin, mutta onneksi voimakkaasta, arkaaisesta kertomuksesta pulppuaa paljon muutakin ammennettavaa.

Minua tarinassa vuosi toisensa jälkeen ihastuttaa se vanhahtava ja voimallinen kieli sekä ne suuret tunteet. Alun ihana ja puhtoinen rakkaus, Aalon "sairastuminen" ja vapauden kaipuu, Kiven Seitsemän veljeksen tapaan päähenkilön pakeneminen yhteiskunnan velvoitteista luontoon ja villi metsäläiselämä, aviopuolison katkeruus ja kosto sekä kaiken kruununa aviopuolison suuri ja raastava katumus. Voi tunnemyrskyä kerrakseen! Lisäksi, kun miljöönä on vielä 1600-luku ja mystinen noitavainojen aika, tarina saa takuulla vahvat siivet alleen.

Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa vahva yökaste, ja näin lähti hän avojaloin pitkin karjapolkuja suota kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa. Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja sydän liikahteli kuin lintu hänen rinnassansa.

Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin kirkonkellot.

Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka yöllä vaelti.

Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin kiinnipitäen.

(Aino Kallas: Sudenmorsian)

Olen nuoruudessani pariinkin kertaan vieraillut alkukesän vehreyttä tulvillaan olevalla Viron maaseudulla ja Saarenmaalla, joten sieluni silmin näen Aalon ihmissutena kiitävän olkikattoisten maatalojen pihapiireissä ja vanhoissa metsissä. Sudenmorsiamessa kiehtoo kovasti myös Kallaksen ilmiömäinen kyky kuvata ihmisen ja luonnon maagista suhdetta ja kaiken uudelleen syntymistä ennen keskikesän ihanaa juhannusjuhlaa.

Täytyy myöntää, että itsekin aina kesäkuun alussa tahtoisin Suvivirren soitua kirmata kesälaitumille ja lumoavaan luontoon - tosin en sisäisten daimonien riivaamana ihmissutena kuitenkaan! ; )

Vapaus ja kesä ovat ihana yhdistelmä!

Suloista ja balladinomaista juhannusviikkoa!

Ps. Sudenmorsiamesta ovat kirjoittaneet myös mm. Naakku ja Booksy.

Lukunurkka

2011-06-13T08:00:00.002+03:00

Aika monessa blogissa on esitelty mieluisia lukunurkkauksia kevään ja alkukesän aikana. En muista, olenko itse edes tällaista nurkkaushaastetta saanut, mutta uskaltanen esitellä oman nurkkani.

Luen mieluiten juuri tässä hyvin yksinkertaisessa valkoisessa kulmauksessa. Tästä minä talvella haaveilen - ja valoisista kesäöistä myös. Nurkka löytyy pienestä saunatuvastamme, ja iltaisin, kun muut hipsivät saunan jälkeen yöpuulle, jään vielä tupaan lukemaan. Näitä hetkiä rakastan. Päivät ovat mökillä yleensä touhua täynnä, joten illalla on jotenkin ruhtinaallista istahtaa hetkiseksi rauhoittumaan hyvän kirjan äärelle.

Viikonloppuna luin Haahtelan esikoisen Kaksi kertaa kadonnut (Otava 1999). Mielenkiintoinen lukukokemus! Minua hymyilytti. Voin kuvitella, miten kirjailijanalku antoi kaikkensa, ja James Salterin tapaan mukana oli aika pläjäys nuoruuden kiihkoa ja testosteronin kohinaa. Kainon hymyilyn lisäksi kirja myös nauratti. Syynä oli absurdi huumori, joka toimi suorasukaisen tyylin kera kyllä oikein loistavasti.

- Tunnen erään miehen. Hän oli niin kohtelias, että mennessään valtion virastoon hän avasi oven perässään tulevalle viehättävälle naiselle. Naisen jäljessä tuli toinen nainen ja taas toinen. Tätä jatkui lähes loputtomasti. Aina kun mies yritti itse mennä sisään virastoon ilmestyi nurkan takaa taas uusi tulija. No, jossain vaiheessa ihmiset alkoivat tulla ulos talosta ja lopulta ovet suljettiin hänen nenänsä edestä. Sama toistui myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Mutta koska mies oli niin kohtelias, hän ei hermostunut, vaan hänelle alettiin lopulta maksaa palkkaa oven avaamisesta. Lisäksi hän sai virkapuvun ja virkanimikkeen.

(Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut)

En tiedä, pitäisikö Kaksi kertaa kadonnut luokitella maagisen realistiseksi vai surrealistiseksi, mutta paljon tuttua haahtelamaisuutta tästä esikoisestakin oli löydettävissä, ja se ensimmäinen gardenian kukkakin - viattoman valkoisena tällä kerralla.

Jules katseli kuinka pappi hävisi ulos lumimyrskyyn. Oli todella alkanut sataa lunta. Se peitti nopeasti kadut ja autot, sulki ihmiset huoneisiinsa, tuiskusi autojen valokeiloissa ja suli ihmisten kaula-aukoista sisään.

(Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut)

Ja minä pidän niin tuosta Haahtelan lumisateesta. Se muistuttaa jotenkin elämän ihmeellisyydestä. Mitäpä muuta sitä voisi valkoisessa saunakamarissa heleinä kesäöinä lukea! ; )

***

Ps. Tämä muuten löytyi kirjastosta jännityskirjojen hyllystä, käykäähän kurkkaamassa sinnekin.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

2011-06-10T15:48:00.003+03:00

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat. Me uneksimme noiden päivien valosta ja ilosta, joka tulvii mieleemme ja se on kuin lapsen iloa, eikä mikään ole niin autuasta kuin lapsen ilo.

(Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä)

Joel Haahtela lumosi jälleen. Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002) kuljetti minut Portugalin huhtikuuhun, piskuisiin kalastajakyliin ja Lissabonin savuisiin kuppiloihin, ja taustalla soi harmonikka ja kaihoisa fado.

Tapansa mukaan Haahtela laittaa henkilöt roikkumaan jonkinlaiseen välitilaan ja matkalle esikuvansa James Salterin tapaan. Haahtela tekee kaiken vain kauniimmin ja lumoavammin. Mikään ei ole matkalla mahdotonta.

Miksi puhun tästä kaikesta? Ehkä olen viime päivinä ollut ymmärtävinäni jotain tai ehkä jokin on muuttumassa. Tosin kaikki näyttää samalta kuin ennenkin. Fernando syö appelsiineja auton takaosassa ja kinastelee Pedron kanssa. José ajaa autoa, tosin tavallista kovempaa, kirskautellen renkaita mutkissa. Inês on hieman päivettynyt ja hänen vartaloaan verhoaa tumma kangas.

(Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä)

Kirja kertoo viisihenkisen orkesterin matkasta kaiken muuttavaan musiikkikilpailuun ja edelleen mutkien kautta kertoja-Auguston kotikylään Ajudaan ehkäpä viimeisellä hetkellä, sillä pieni kalastajakylä on hyvää vauhtia vajoamassa mereen ja viemässä jotain tärkeää mennessään.

Matkalla selviää, että itse kultakin orkesterin jäseneltä löytyy menneisyydestä jotakin synkkiä ja mystisiä varjoja ja osa tapahtumista paisuu suorastaan surrealistisiin mittoihin. Unenomainen ja yllätyksiä täynnä oleva kerronta lumoaa.

Vaikka tarinan perusvire on haikea, Haahtelan henkilöhahmot eivät vastoinkäymisistä lannistu vaan sitkeästi jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Saattumat vievät elämää välillä hämmästyttävällä tavalla eteenpäin, kunhan muistaa elää hetkessä ja antaa rajujenkin tyrskyjen viedä.

Haahtelan kauniit lauseet lamaannuttivat minut (taas) ja veivät suorastaan kirjoituskyvyn. Siksi lopetankin kirjailijan sanoihin:

Minun muistoni ovat yksinkertaisia. Olen huomannut, että monet niistä liittyvät tuoksuihin ja valtaavat mieleni äkillisesti. Ehkä se on juuri aprikoosinkukkien tuoksu, meren matala lemu tai halkeilevan puupöydän kitkerä voihke. Ja katsellessani auton ikkunasta ja nähdessäni viikunoiden vääntelehtivät rivit, tunnen kädessäni viikunan nihkeän kuoren, nenässäni kesän kalpean tuoksun. Tunnen olevani matkalla kotiin.

(Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä)

Ihana kesäkirja tai matkakirja tai onnellisten päivien kirja. Pääsisipä sitä itsekin Portugaliin!

***

Ps. Enää lukematta Kaksi kertaa kadonnut. MITÄ IHMETTÄ luen sen jälkeen?

Pöydällä olisi Raija Siekkisen novellituotanto, mutta ehkä nyt täytyy jatkaa kotimaisella scifillä, kunhan ensin tokenen taas tästä välitilasta...

Vastustamaton

2011-06-08T18:40:00.001+03:00

Tätä takakansitekstiä en voinut tänään kirjastossa vastustaa:

Muistojen virrassa kulkeva fado-kitaristi Augusto palaa kotikyläänsä kohdatakseen menneisyyden mysteerit ja unohdetut salaisuudet.

Omintakaisen kertojan kaunistunnelmainen romaani merensuolaisesta Portugalista jättää ilmaan musiikin kaiun ja haikeuden kajon.

Minun korvani täyttää tänä iltana kaihomielinen fado ja tulen risteykseen seitsemältä. Ken tunnistaa kertojan? Olisipa jo ilta!

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

2011-06-08T00:04:00.001+03:00

"- - - tähdet oli niin kaukana, että valo, joka me nähtiin, oli voinut lähteä niistä tuhansia vuosia sitten. Tähti on voinut sammua jo ennen ajanlaskun alkua, mutta meille sen valo välkkyy yhä."

Joskus pitää matkustaa kauas, että näkisi lähelle. Hanna Tuurin Orapihlajapiirissä (Otava 2011) kuopiolainen yksinhuoltajaäiti päättää myydä omaisuutensa ja muuttaa tyttärensä kanssa Irlannin maaseudulle hoitamaan kehitysvammaisia ihmisiä. Määränpäänä on arvoituksellinen Knocnamurran kommuuni, joka työtä vastaan tarjoaa muuttajille kodin ja täyden ylläpidon. Varsin rohkea loikka yksinhuoltajalta!

Luin kirjan toukokuussa enkä silloin ennättänyt teosta kommentoimaan. Jotain kiehtovaa Orapihlajapiirissä kuitenkin oli, ja se jäi mieltäni kaivertamaan.

Kirjan alkuasetelma ärsytti tai ainakin kummastutti. Nykyisin tässä postmodernissa maailmassa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Yksinhuoltajaäiti repii teini-ikäisen tyttärensä juuriltaan ja yrittää istuttaa hänet sitten sattumanvaraisesti valittuun uuteen ympäristöön ja kulttuuriin - aika epätoivoinen ja radikaali ratkaisu. Toisaalta kovin juurettomalta äidin elämä tuntui kotimaassakin, joten miksipä onnea ei voisi löytää jostain muualta, vaikkapa sitten sateisesta Irlannista.

Monessa yhteydessä Orapihjajapiiriä on luonnehdittu kauniiksi teokseksi, jonka tarina ei kuitenkaan saanut tarpeeksi tuulta siipiensä alle. Minusta tämä ei välttämättä ollutkaan paha asia. Jos ihminen on menettänyt sukunsa, myynyt kotinsa ja jättänyt kaiken taakseen, riittää, että antaa elämän viedä. Asioilla on tapana järjestyä, vaikka muutokset tapahtuvat usein huomaamatta. Tässä tarinassa välimatka entiseen herkisti päähenkilöt huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä.

Kirjassa kuvattiin kiehovasti irlantilaista maaseutua ja ikiaikaisia perinteitä. Vahvasti nousi esiin myös suvaitsevaisuus ja elämän arvostaminen. Samalla tavalla kuin aikoja sitten sammunut tähti saattaa yhä välkkyä tähtitaivaalla, ihmisistäkin jää jäljelle pieniä mutta tärkeitä jälkiä, vaikka aika heidät muuten jättäisikin. Elämä on aina arvokasta.

Olipa Orapihlajapiiri miten pienimuotoinen kirja tahansa, minä pidin lukemastani.

***

Ps. Pakko vielä lisätä yksi hiirenkorva:

- Tämä on keijupiiri, Oisin sanoi hiljaa. - Puut on jätetty kasvamaan siksi, ettei keijut suutu. Keijupiirissä aika muuttuu. Kun tulet sisään, portti sulkeutuu. Joskus luulee, että on ollut siellä vain hetken, mutta ulkopuolella aika on kulunut paljon nopeammin. Joskus tuntuu, että on kulunut tunteja, mutta oikeasti on mennyt vain pieni hetki. Jotkut on unohtuneet keijupiiriin kokonaan.

En voi vastustaa näitä keijukaissitaatteja, ja tämä kyseinen jotenkin liittyi vielä niin lohdullisen kauniisti Orapihlajapiirin tapahtumiin. Mutta enempää en kerro. Kiehtovaa tuo kelttien mytologia.

Hyppy kesään

2011-06-05T23:38:00.000+03:00

Kesä alkaa hyppäyksen lailla. Eilen pää oli vielä täynnä työmietteitä. Tänään ajatukset olivat jossain muualla. Metsässä kukkui käki, kurjet kaartelivat aitan yläpuolella, auroraperhonen lepatteli iloisesti kukasta kukkaan ja minä kylvin porkkanat ja pavut.

Tähän aikaan vuodesta haluaisin aina lukea Aino Kallasta ja Helvi Hämäläistä. En tiedä, miksi heleän alkukesäni tunnelmiin kuuluvat aina Sudenmorsian ja Säädyllinen murhenäytelmä, kun sydän on kuitenkin riemua täynnä. Hassua tämä elämä!

Ihan pian

2011-05-19T21:39:00.001+03:00

Kohta...

meillä kukkivat omenapuut.

Se on hyvä merkki.

Tätä kevättä ei tule ikävä.

Nyt aherran vielä hetken

ja sitten alkaa kesä.

Palaan silloin.

Antti Leikas: Melominen

2011-04-19T22:59:00.001+03:00

"Elämässä selviytymisen taidoista parhaita on sellainen kyky, että osaa maata sohvalla ja torkkua silloinkin, kun täyteen syödyn vatsan päällä pomppii lapsi taikka kaksi. Se vaatii harjoittelua, mutta on tehtävissä."

Antti Leikas: Melominen

Voin sanoa olevani tuossa taidossa aika hyvä, onneksi niin! Tarvitsen ehdottomasti päiväunia. Unia löytyi myös Antti Leikaksen esikoisromaanista Melominen (Siltala, 2011). Jos lapsiperheen elämässä on joskus vähän rankkaa, Leikas pistää takuulla paremmaksi.

Kirjan päähenkilö on jonkin sortin myyntifirman yhteyspäällikkö Jaakkola, joka meloo arkea eteenpäin. Kaikesta voi selviytyä, vaikka alla olisi valvottu yö 1-vuotiaan yökukkujan seurassa. Muut takovat töissä uusia myyntiennätyksiä, mutta jotenkin Jaakkola onnistuu lunkisti luovimaan itsensä ohi kaikkien työhaasteiden. Oikean työpäivän jälkeen alkaa sitten se kotityövuoro, joka venyy aina aamun pikkutunneille asti...

Kotona Jaakkolaa odottaa 5-lapsinen uusperhe ja monet tehtävät. Jaakkola kokkaa, pesee, kuskaa ja huolehtii, että perhe voi hyvin. Pikkuinen Lotta Eveliina valvottaa isää läpi yön ja uupunut mies tekee kaikkensa lasten eteen. Hän hallitsee bambuvaipat, D-tipat ja ksylitolit. Yön pimeinä hetkinä ennättää näppärästi kuoria jopa perunat seuraavan aamun velliä varten. Jossain vaiheessa tahtoo jo tosin iskeä paniikki, kun kello ilmoittaa, että herätykseen on aikaa enää tunti ja vartti ja nukkuakin vielä pitäisi. Onneksi vaimo ainakin on saanut levätä!

Yhteen päivään mahtuu paljon, varsinkin kun tapahtumia päivitetään hektisesti 10 minuutin välein yötä päivää. Vaikka tahti on kova, aina on aikaa myös haaveiluun, ja riemukasta tajunnanvirtaa kirja onkin tulvillaan.

Jotkut juonen käänteet tuntuvat suorastaan absurdeilta, mutta paljastamatta kirjan loppuratkaisua uskallan todeta, että kaikkeen on kuitenkin (ehkä) looginen selitys. Ihmisen univelka voi saada mielikuvituksen lentoon. Oi, miten pidänkään näistä lempeistä supermiehistä!

***

Ps. Kuka kertoisi, mitä ne pisarat sivujen laidoissa olivat? Kylmää vettä vai tuskaista hikeä?

Turkka Hautala: Paluu

2011-04-01T23:59:00.003+03:00

Ei tässä ole mitään moniselitteistä

olen vain

jotenkin

palaamassa kotiin.

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE: KOTIINPALUU, JOTENKIN

Turkka Hautalan Paluussa (Gummerus, 2011) matkataan takaisin esikoiskirjan maisemiin, pieneen teollisuuskaupunkiin, jonka keskellä virtaa vesi, iltatoreille ja Pakon ravintolaan. Samalla kirjan päähenkilö, valokuvausta Helsingissä opiskeleva Väinö Linna, palaa lapsuuteensa ja moniin nuoruuden merkityksellisiin hetkiin.

Paluun keskeinen motiivi on kadonneen isän etsiminen, mutta samalla Väinö kokoaa myös omaa nuoren miehen elämäänsä, joka paikoin tuntuu varsin päämäärättömältä.

Väinön muistikuvissa isä istuu aina kotitalon kuistilla lukemassa. Isällä on suuri ja viisas sydän. Hän poikkeaa monella tavalla naapuruston muista isistä; kukaan muu ei järjestä yleisurheilukilpailuja seudun lapsikatraalle eikä osaa tehdä oikeita vihjeitä aarteen etsintään. Isä on sankari.

Esikuvansa Bukowskin tapaan isä työskenteli postimiehenä, kunnes osti omaisuuksia maksaneen villapuvun ja suurena kirjallisuuden ystävänä päätti perustaa kustantamon. Elämä tuntui loksahtavan oikeille raiteilleen, mutta eihän se koskaan kuitenkaan niin mene. Isä oli komea ja hyvä puhumaan, ja juhlia ja naisseuraa tuntui riittävän, vaikka kotona odottivat vaimo ja pienet lapset.

Kirjan alkuosa on iloista nousuhumalaa. Mutta välillä tapahtuu kummallisia asioita. Isä laittaa pienen poikansa lähikioskille ostamaan namusia ja poika palaakin reissulta selässään repullinen kilisevää isälle. Eräänä aamuna isä on luvannut viedä lähiseudun pojat jalkapalloturnaukseen lähtevään linja-autoon ja jostain syystä bussi lähtee ilman poikia. Totuus alkaa hiljalleen paljastua.

Isän suuri esikuva on renttukirjailijan maineen saanut Charles Bukowski, johon isä myös vahvasti samastui. Mielestäni Paluun selvin Bukowski on kuitenkin poika, joka oli elänyt isänsä langettamassa varjossa koko ikänsä ja Bukowskin tapaan oli jo lapsuudessa syrjäänvetäytyvä ja nuorena suorastaan erakko.

Hienon nimensä velvoittamana Linnan Väinö on kuitenkin sitkeä ja armahtavainen ja hautalamaiseen tyyliin suhtautuu kaikkeen ihailtavalla lempeydellä ilman katkeruutta.

Jotenkin kovin koskettava on katkelma, jossa poika 17-vuotiaana juo itsensä ensimmäisen kerran humalaan, törttöilee ja kohtaa ravintolan ovella oman isänsä, joka jakaa tilanteeseen liittyviä elämänohjeita:

"Tuommoiset nuoren jannun seikkailut... Ne on kun panis rahaa pankkiin. Korvaamatonta omaisuutta.

Isä röyhtäisee ja levittää kätensä, sulkee kapakan niiden sisään:

Kato Väiski ympärilles. Sinä olet astunut tänä yönä rinnakkaiseen todellisuuteen. Toiseen maailmaan. Ja siellä tulevat tapahtumaan lähes kaikki hauskat asiat elämässäsi. Älä pelkää sitä. Nauti siitä, ota vastaan mitä sillä on tarjota. Äläkä kadu. Jätä seuraavaksi tekemättä - mutta älä kadu.

- - - Väinön noustessa isä tarttuu häntä kädestä. Hän katsoo Väinöä vetisin silmin, yhtä aikaa tiiviisti ja ohi:

Yksi vielä. Asia. Se on vierailuja varten, muista. Tämä toinen maailma. Asumaan sinne ei saatana jäädä."

Toiset kuitenkin jäävät - vai jäävätkö?

Pidin lukukokemuksesta valtavasti. Vaikka kirjassa käsiteltiin rankkoja teemoja kuten yksinäisyyttä, alkoholismia ja ulkopuolisuutta, päällimmäiseksi tunteeksi nousi kuitenkin jotenkin kummallisesti ilo ja lempeys. Elämä ei ole aina niin yksiselitteistä. Osansa lienee Hautalan oivaltavalla kielellä ja avarakatseisella tavalla kirjoittaa. Kaikessa karmeudessaan ihana kirja!

Paluusta ovat kirjoittaneet myös Katja Lumiomena-blogissa (klik) ja Kirsi kirjanurkassaan (klik).

Paluu

2011-03-27T20:41:00.001+03:00

Viikkoja kestänyt kotioloilukausi katkesi tänään ja matkasimme kesämaisemiin. Kesän päällä oli edelleen paksu lumikuorrutus. Täälläkö oli vielä elokuussa ikuisuudelta tuntuva helle ja taivaaseen asti kurkottelevat auringonkukat?

Vintin ikkunalla venyvät tomaatintaimet ovat sitä mieltä, että kesä on kuitenkin kovin lähellä. Parempi luottaa taimiin.

Pieni ja viisas ystävä oli taas iloisesti vastaanottamassa ja tuomassa ILOA. Tervetuloa mökille!

Matkalukemisena kassista löytyi Turkka Hautalan Paluu. Miten sen mies osaakin kirjoittaa näin lempeästi ja avarakatseisesti? Palaan aiheeseen, kun saan luettua kirjan loppuun, vielä sata sivua herkkua jäljellä...

Palataan pian!

Mozartin hiukset

2011-03-19T16:03:00.001+02:00

Silloin kun aikaa on vähän, novelli pelastaa. Luin tällä viikolla novelleja iltaisin ja aamuisin, luin autossa parkkipaikalla ja hammaslääkärin odotushuoneessa. Töissäkin luettiin ihan urakalla.

Muistiin jäi erityisesti tarina entisestä konserttipianistista, joka kohtalon oikusta saa moneen kertaan niellä ylpeytensä ja itsekunnioituksensa, kun työkyvyttömyydestään huolimatta joutuu kuukauden työkeikalle laitapuolen kulkijoiden suosiossa olevaan ruokakauppaan soittamaan ikiaikaisella hammondilla ostohimoja herättelevää taustamusiikkia. Kun on monta suuta kotona ruokittavana, asioihin on vaan alistuttava ja vapaa tahto survotaan muistin perimmäiseen lokeroon.

Novelli löytyy Maritta Lintusen Mozartin hiukset -kokoelmasta, joka koostuu yhdeksästä musiikkiin liittyvästä tarinasta. Niminovellissa päähenkilö matkaa Wieniin Mozartin jalanjäljille ja löytää museosta säveltäjämestarin hiustupsun, joka yllättäin osoittautuu erästä todellista ihmissuhdetta tärkeämmäksi. Monessa muussakin novellissa käsitellään matkustamista ja erilaisia ihmissuhteita ja niiden päättymisiä. Ihmiset ajautuvat tilanteisiin, joissa pitää tehdä ratkaiseva päätös ja uskaltaa hypätä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Toiset uskaltavat ja toiset eivät, niinhän se elämä menee.

Lintusen novelleista nousee esiin taidemaailman raadollisuus, mutta asioita käsitellään lempeästi ja pilke silmäkulmassa. En ihmettele yhtään, että kirjailija on useamman kerran ollut ehdolla suurten kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Mozartin hiukset ainakin vakuutti minut oivaltavalla kerronnallaan. Onneksi Suomesta löytyy näitä novellisteja!

***

Kirjan sisäkannessa esiteltiin Lintusen aikaisempaa Heijastus-teosta. Aika houkuttelevalta tuntui sekin. Tästäpä esimerkkinä kannesta napattu Turun Sanomien sitaatti: "(...) näkökulma tuo mieleen Raija Siekkisen, hermoherkän proosan taitajan. Maritta Lintunen on yksi niistä melko harvoista kirjailijoista, joiden runot ja suorasanainen teksti ovat yhtä korkeatasoisia." Taina Ratia

Luettavahan tuo Heijastuskin sitten on ja sitä Raija Siekkistä myös.

Onneksi ensi viikolla on valtakunnallinen Lukuviikko!

Palomiehen ammattitauti

2011-03-15T22:23:00.005+02:00

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo ja hymyilevä aave. Kuvat Jukka Lemmetty

"Lapsilla oli vesirokko. He makasivat sängyissään ja näyttivät hirvittävän rumilta. Turpo istui pojan kainalossa ja kuvitteli, että rokonarpinen merirosvo oli ryöstänyt hänet ja sulkenut vankityrmään.

- Mikä on palomiehen ammattitauti? Turpo kysyi.

- Tulirokko, sanoi Urpo.

- Entäs sitten kun tulipalo on sammutettu? Turpo kysyi.

- Vesirokko, sanoi Urpo.

- Entäs sitten kun vesi on kuivunut? Turpo kysyi.

- Tuhkarokko, sanoi Urpo ja huokasi."

Meillä on tuo keskimmäinen ammattitauti - tosin sillä erotuksella, etteivät lapset makaa sängyissään eivätkä näytä hirvittävän rumilta. Hirvittävän ihania ovat kyllä nuo Hannele Huovin karhuystävät. Suosittelen!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

2011-03-05T23:45:00.000+02:00

"Dawsey ravisti Sidneyn kättä, mutta ei tullut omenakakulle, kun menimme Julietille. Kakku oli hiukan likilaskuinen keskeltä, mutta maistui hyvältä."

(Shaffer & Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville)

Hyvä lukijani, Lontoo 5. maaliskuuta 1946

lähestyn sinua nyt pienellä kirjeellä, sillä olen ollut kirjallisella matkalla, jonka minulle ystävällisesti tarjosi Katja Lumiomena-blogista, ja olen kovin innoissani. Ajatella pääsin Lontooseen! Tutustuin ihastuttavaan Juliet Ashtoniin ja hänen kustantajaansa Sidney Starkiin. Mukavia ja sydämellisiä ihmisiä!

Sodan varjo on edelleen kaupungin yllä, pommituksissa raunioituneet talot ovat kovin lohduttoman näköisiä ja paljon kaunista on tuhoutunut. Juhlia täällä kuitenkin osataan. Kävimme tänään syömässä ostereita ja paahtopaistia ja juomaksi tarjottiin oikeaa shampanjaa, voitko kuvitella!

Juliet kertoi matkaavansa huomenna Guernseyn saarelle tapaamaan ystäviään. Hän sanoi saaren sijaistevan Ranskan rannikolla Englannin kanaalissa. Juliet tuntui kiintyneen kovasti ystäviinsä ja kertoi heidän kokeneen kovia toisen maailmansodan aikana. Saari oli saksalaisten miehittämä ja olosuhteet olivat ankarat. Puutetta oli kaikesta mahdollisesta ja erityisesti ruokatarvikkeista. Saksalaiset miehittäjätkin näkivät nälkää ja joutuivat syömään saarelaisten lemmikkieläimiä pysyäkseen hengissä, aika karmaisevaa.

Julietin ystävät kokoontuivat kuitenkin kaiken kurjuuden ja kauheuden uhallakin yhteen syömään salaa kasvatettua porsasta. Aika hurjaa toimintaa, sillä jos olisivat jääneet moisesta kiinni, olisivat saattaneet pahimmassa tapauksessa joutua keskitysleirille Saksaan, huh. Kokoontuessaan he samalla puolivahingossa joutuivat synnyttämään Kirjallisen piirin perunankuoripaistosten ystäville. Hassu nimi, mutta sille löytyy kyllä ihan looginen selitys, kerron sen joskus paremmalla ajalla. Jotenkin uskomattomalta tuntuu, että ihmiset, jotka aikaisemmin eivät ole kirjoihin koskeneet, päättävätkin perustaa kirjallisuuspiirin. Ihana ajatus! Julietin mukaan eräs hänen ystävistään totesi, että kirjakokouksien myötä koko miehitysaika muuttui siedettävämmäksi elää. Kirjat tuovat lohtua elämään, todellakin!

Haluaisin kertoa Guernseyn elämästä monenlaisia uskomattomia tarinoita, mutta aika rientää. Jotenkin kovin haikealta tuntui ajatus siitä, että saaren lapset lähetettiin turvaan mantereen puolelle. Ajatella, jos itse joutuisit luopumaan omasta 4-vuotiaastasi, lähettämään hänet jonnekin ja odottamaan epätietoisena vuosikausia, mitä lapselle kuuluu, millaiseksi hän on kasvanut. Onneksi saaren lapset palasivat sodan jälkeen kotiin, mutta lapsuus oli eletty sitten jossain muualla. Surullista jotenkin!

Julietin puheista päätellen saarella tuntuu olevan kaikista sodan julmuuksista huolimatta paljon positiivista energiaa ja ihania ihmisiä, jotka jaksavat tehdä töitä paremman huomisen eteen. Olisi kiehtovaa päästä itsekin vierailemaan siellä ja tavata Julietin ystäviä, mutta nyt on pakko jatkaa matkaa. Tällaiset pikakuulumiset vain.

Koska olen nyt täällä Englannissa, ajattelin poiketa vielä Jalosen kanssa sinne Greenwichiin, mutta siitä kerron ehkä sitten myöhemmin.

Voikaa hyvin!

Terveisin,

Joana

Arvonta suoritettu

2011-03-04T22:24:00.003+02:00

Heissan kaikki uudet ja vanhat ystävät! Hiirenkorvien ensimmäinen arvonta suoritettiin eilen ja onnettarena toimi (tosin tietämättään) esikoiseni, kiitokset hänelle ja kiitokset kaikille osallistuneille!

Tällä kertaa onni suosi Susaa ja Sukka-Maria. Onnittelut!

Meillä on tällä viikolla vietetty hiihtolomaa, enkä ole ennättänyt hiihtää enkä oikein lukeakaan. Tänään ajattelin korjata tilanteen ja piipahtaa hetkiseksi Guernseyn saarelle Englannin kanaaliin ja aikamatkata vuoteen 1946. Kyllä, taas täällä luetaan herkkukirjaa ja tällä kertaa aterian tarjoaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Juu ja sen hiihtämisen taidan ehkä sittenkin jättää lomanjälkeiseen elämään.

Aurinkoa ja ilon pilkahduksia viikonloppuun!

Katja Kaukonen: Odelma

2011-02-27T18:15:00.005+02:00

"Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää. Talvi lojui seudun päällä, mutta lumet olivat sulaneet naisen ympäriltä. Hän oli vedestä noussut hedelmällinen. Jäätyneitä pisaroita hiuksissa ja helmoissa, niiden sisällä odotti lupaus, juoksu ja virtaus, eteneminen ja tulevaisuus."

(Katja Kaukonen: Odelma)

Katja Kaukosen esikoinen lumoaa. Luin kirjan. Näin siitä unta. Aamulla ajattelin ensimmäisenä Odelmaa, ja lopulta kirja piti lukea vielä uudestaan. Olen sanaton.

Eletään vaikeita aikoja. Sota on tuonut tullessaan kurjuutta, nälkää ja kulkutauteja. Vaikka kylä on syrjäisellä paikalla, oudot kulkijat eksyvät sinnekin. Tulijoihin ei suhtauduta kovin myönteisesti ja muualta tulleet ovat aina syyllisiä ongelmiin.

Hyytävä vesi on usein tarjonnut turvaa vieroksutuille, ja myös Odelma oli joutunut turvautumaan joen tarjoamaan suojaan. Aikojen kuluttua Odelma palaa taloon, jonka ovi aukeaa väärään suuntaan ja peilin tilalla seinällä tikittää kello. Talon suojissa nainen kokoaa elämäänsä, joka tuntuu kuin unimaailmalta.

Talon ympärillä olevien peltojen yllä varikset kuljettavat mustaa kangasta ja kyläläiset sanovat, että maa on kirottu. Jokin raja silläkin, mitä pelto voi kestää.

Talo jatkaa elämäänsä, mutta jossain vaiheessa yksinäisyys, heikot muistot ja menneisyyden varjo-olennot eivät enää riitä Odelmalle. Hän haluaa elämältään enemmän. Pelkkä talo ja maisema eivät riitä. Silloin joelta löytyy mies, jonka Odelma haluaa kutoa osaksi elämäänsä.

"Mitä yhdessä eläminen tarkoitti? Meteliä ja hiljaisuutta. Läheisyyttä ja vetäytymistä. Säännöllistä epävarmuutta, aaltoliikettä, vuorovettä."

Freydmanin mieli on raskas ja täynnä salaisuuksia. Hän puhelee jokihelmisimpukoista, jotka eivät voi jatkaa sukua ilman vaeltavia lohikaloja. Silloin Odelman mieliin hiipii pelko.

"Freydman asettui vuoteeseen ja veti Odelman viereensä.

- Kumpaa sinä kaipaat enemmän: lohikaloja vai simpukoita? kysyi Odelma. Hänen ihonsa oli kylmä.

- En kumpaakaan. Minä kaipaan jokihelmeä, vastasi Freydman.

Näin kuluivat kaikki syksyn yöt. Kysymyksiä ja vastauksia."

Luin Katja Kaukosen haastattelun, jossa hän totesi näin: "Nostalgian tenho ja melankolia vetoavat minuun, esimerkiksi Joel Haahtelan Elena ja Bo Carpelanin teokset, jotka ovat joskus niin kauniita, että ne tekevät kipeää." Nyt en ihmettele enää mitään.

Odelmasta on osuvasti kirjoittanut myös Marjis täällä (klik).

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

2011-02-19T19:26:00.004+02:00

Muriel Barberyn Kulinaristin kuolema on yksi niistä kevään uusista kirjoista, joita olen erityisesti odottanut. Pidin kovasti kirjailijan viehkeästä Siilin eleganssista, joten odotukset olivat korkealla. Sikäli mielenkiintoista, että tämä kulinaristi on itse asiassa Barberyn esikoinen ja varsin hieno sellainen onkin.

Kulinaristin kuolemassa palataan Siilin eleganssista tuttuun miljööseen Rue de Grenellen varrella sijaitsevaan hienostotaloon, jossa maailman vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko Pierre Arthens tekee kuolemaa. Vielä viimeisinä hetkinään hän yrittää palauttaa mieleensä elämänsä vaikuttavimman makuelämyksen. Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, sillä alansa yksinvaltias on maistanut lähes kaikkea, mitä maailma voi tarjota.

"No niin", minä sanoin, "tänä iltana haluaisin hieman erityislaatuisen päivällisen." Ja luettelin toiveeni.

Ruokalista. 1982. Anispippurilla maustettua merisiiliä, villikanin fileetä, munuaista ja maksaa rantakotiloiden kera. Täysjyvärieska. 1979: Turskaperunapihvejä, etelänkarppia, Gillardeaun rasvaisia ostereita ja grillattua hanhenmaksaa. Purjoa makrilliliemessä. 1989: Haudutettu, yrttimaustettu, paksu piikkikampelafilee, siideriliemi. Päärynälohkoja ja tuorekurkkua. 1996: Pastiksella ja muskottipähkinällä maustettua Gauthier-kyyhkyä, kuivattuja hedelmiä ja retiisillä höystettyä hanhenmaksaa. 1989: Madelaine-leivoksia Tongan-viikunoiden kera.

Hieno kokoelma. Minä keräsin vuosikausien kulinaarisella vimmalla esiin nostamani, iättömät sulot ja loin niistä yhden ainokaisen pellillisen ikuisuutta, poimin kertyneiden ruokalajien muodottomasta massasta todelliset kultahiput, ne jumalattaren kaulanauhan helmet, jotka muodostivat sen naisen legendaarisen elämäntyön.

(Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema)

Makumuistoissa palataan lapsuuden Tangeriin, syödään Bretagnessa grillattuja sardiineja ja tutustutaan Bourgognen viinikellareiden aarteisiin ja kaikenlaisiin muihin ruokamaailman herkkuihin. Samalla sivumennen kerrataan ihmisiä, joita mestari on matkoillaan kohdannut (tai sivuuttanut). Nämä henkilöt haluavat myös lausua viimeiset sanat röyhkeälle ja vetovoimaiselle kriitikolle. Aika usein terveiset ovat karmaisevia. Vaikuttaa, että suuri maestro norsunluutornissaan on ollut täysin kykenemätön luomaan normaaleja ihmissuhteita ja tärkeimmät suhteet hän on luonut perheen elokuvallisiin lemmikkieläimiin: gourmet-koiraan ja vanhaan kissaan.

Kulinaristin kuolemakin oli Siilin eleganssin tapaan nautinnollinen lukukokemus ja Barberyn kieli riemastuttavan herkullista. Teemallisesti Barbery pohtii tuttuun filosofiseen ja satiiriseen tyyliin elämän suuria peruskysymyksiä: Mikä elämässä on tärkeää? Mitä ihmisestä lopulta jää jäljelle? Menestyksen hinta on usein kova. Niin katoavaista on maine ja kunnia.

Jäin miettimään kustantajan valintaa julkaista Burberyn kiitetty esikoinen vasta menestystä niittäneen Siilin eleganssin jälkeen. Ratkaisu tekee varmasti oikeutta tälle uutukaiselle. Kulinaristin kuolema on muodoltaan pienempi, mutta rakenteellisesti ehyempi ja nopealukuisempi, yhden henkilön elämään keskittyvä kokonaisuus. Ja tämän jälkeen täytyy tarttua uudestaan siihen eleganssiin. Tällaista tämä elämä on!

Kesän varjot

2011-02-14T23:51:00.003+02:00

"Sammuksiin, sammuksiin, hyrisevät hyttyset ja muut mäkäräiset, ja Berg täyttyy kultapölystä joka leviää illan valokaduille kun ne hitaasti kulkevat yli lattian. Me vaivumme niiden pilviin, unelmoimme hämäriä unelmia veden solinasta ja vaaleista silmistä jotka etsivät meidän silmiämme. Kuolleita ei ole, ne ovat kaikki menneet hautausmaalle ja Arvi on haudannut ne maahan, hän on kumara mutta oikaisee selkänsä, hän pitää huolen siitä etteivät kuolleet koskaan palaa."

(Bo Carpelan: Kesän varjot)

Niinhän siinä kävi, että lauantaina minun oli tartuttava Carpelanin muistoihin ja Kesän varjoon. Lukukokemus ei ollut helppo. Carpelanin kieli on intensiivistä ja täynnä uskomattoman hienoja kielikuvia, joten jokaiseen sanaan piti takertua. Lisäksi maaginen tarina kulkee kahdessa aikatasossa ja elävien ja kuolleiden keskuudessa, joten ote ei saanut hetkeksikään herpaantua. (Täytyy tunnustaa, että piilotin itseni saunan pesuhuoneeseen, että sain rauhassa lukea. Joskus täytyy turvautua äärikeinoihin, kun kyseessä on vaikuttava lukukokemus ja talossa asustaa mekastavia lapsia.)

Tarinassa Mattias Bergmark -niminen mies palaa lapsuutensa maisemiin, suvun vanhaan kartanoon tapaamaan viimeistä kertaa vanhoja sukulaisiaan ja samalla hyvästelemään myös luhistumaisillaan olevan kartanon, joka on täynnä suvun historiaa ja menneiden aikojen tarinoita.

"Tiedäthän, kun katselee vanhaa valokuva-albumia, minä ainakin olen itku kurkussa. Kaikki mikä on unohdettu. Ne, jotka tunnistamme, ihmiset, kadut, huoneet, kaupungit, ne me säilytämme kunnes itse olemme poissa. Ja hylkäämme ne joita emme lainkaan tunnista. Ja sitten ne ovat lopullisesti kuolleet."

"Istuin yksin kirjastossa ja tunsin, miten aika pysähtyi ikävystyneenä, tunsin epämääräiset unet, monet vainajat, jotka öisin liikkuivat tuolien ja pöytien lomassa, kulkivat pitkin lattiaa, koskettelivat tapetteja, avasivat varovasti ovia ja liukuivat ulos raollaan olevista ikkunoista kadotakseen varjojen lailla elokuisen yön valkeille teille."

Kesän varjot kertoo kuolemasta ja muistoista, mutta mielestäni varsin lohdulliseen sävyyn. Kaikella on aikansa ja ihmisen täytyy elää yksi maailma kerrallaan. Varjot kuuluvat elämään, vaikka välillä ne aika synkkiä ovatkin. Varjot eivät synny kuitenkaan ilman valoa ja lasten maailma on tätä ihmeellistä valoa tulvillaan.

Bo Carpelanin muistoa kunnioittaen haluan tänään lopettaa hänen sanoihinsa:

"Gerd nauraa nuorta nauruaan, puhaltaa pois kaikki varjot, katsoo suoraan vanhaa raihnasta tilintarkastajaa, joka iloiten katsoo hänen kauneuttaan ja ajattelee: Käsittämätöntä! Minne minun nuoruuteni katosi? Muistot ovat tulevaisuutta varten. Epäilykset minä karkotan. Näin teen. Ja niin me lennämme, suoraan valoon."

Tervetuloa ystävät!

2011-02-13T20:33:00.001+02:00

Elämä on hassua. Vielä reilu viikko sitten en itsekään tiennyt, että perustaisin Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -nimisen blogin. Oikeasti suunnittelin Hiirulaisen maja -blogiini ystävänpäiväarvontaa.

Lauantaina suunnitelmat kääntyivät päälaelleen, kun huomasin, että Hiirulaisen maja oli linkitetty joillekin aikuisten sivustoille, ja päätin radikaalisti ja tylysti sulkea majan ovet. Hiirulaisen majaan olin tallentanut paljon meidän lasten elämään liittyviä juttuja, ja jotenkin tuntui kovin vastenmieliseltä, että jonkin parituspalvelun asiakkaat anonyymisti vierailisivat meidän lastenhuoneessa ja ruokapäydässä.

Majassa kirjoitin paljon myös minulle tärkeistä ja merkityksellisistä kirjoista ja näillä linjoilla ajattelin jatkaa myös täällä Hiirenkorvissa. Lapset jätän kirmailemaan taustalle, vaikka varmasti muuten kirjoitan vanhaan tyyliin.

Ensimmäisen viikon aikana hämmästyin monet kerrat iloisesti, kun huomasin, että olin heti saanut lukijoita. Olette ihania! Kiitokseksi tästä luottamuksesta järjestänkin nyt ystävänpäiväarpajaiset. Olen itse kovasti ihastunut Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja -oppaaseen ja ajattelin sellaisen lahjoittaa myös yhdelle onnekkaalle lukijalleni. Takakannessa kirjan sisältöä esitellään näin:

"Harjoitusten tavoitteena on parantaa muun muassa ideointia, havainnointia, henkilöhahmojen ja dialogin rakentamista sekä rohkeutta käyttää kieltä monipuolisesti. Lyhyissä haastatteluissa kirjailijat kertovat, mitä itse tekevät silloin, kun teksti ei tahdo luistaa."

Itse olen näitä harkoituksia tehnyt ja hyviksi havainnut. Uskallan suositella siis teille muillekin!

Toinen palkinto liittyy Hiirulaisen majaan. Olin varannut majan arvontaa varten kaksi Greengaten isoa lattemukia, kuosina tuo ihanainen Millie blue. Luulen, että lämmin juoma maistuu näistä mukeista myös Hiirenkorvien ystäville, joten arvontaan mukaan nämäkin.

Arvonnan säännöt olkoot vanhat:

1. Kommentin jättämällä saat yhden arvan.

2. Lukijaksi rekisteröityneet/rekisteröityvät saavat toisen arvan.

3. Linkittäjät ansaitsevat vielä sen kolmannenkin. : )

Kerrothan, monellako arvalla haluat osallistua.

Oikein mukavaa ystävänpäivää kaikille!

* * *

Ps. Mietin tänään kovasti näitä arpajaisia. Onhan vähän hassua kahden tekstin perusteella pyytää liittymään lukijaksi, ikään kuin myisin sikaa säkissä. Toisaalta koko viime viikon harmittelin, kun jouduin niin tylysti ja ilman selityksiä sulkemaan Hiirulaisen majan ovet yli sadalta päivittäiseltä vieraalta, joten jospa tätä kautta saisin esitettyä anteeksipyyntöni. Syy ei siis ollut teissä lukijat. Niin ja pitäähän uudessa blogissa olla TUPARIT! Tervetuloa ystävät!

Että hän muistaisi saman

2011-02-09T20:09:00.001+02:00

"Me olemme onnellinen perhe", ajattelin. Tuntui kuin lause olisi lennähtänyt mieleeni kirjan sivuilta. Kuvittelin itseni punaposkiseksi ja lettipäiseksi lastenkirjan tytöksi, matkustamaan kohti suurta ja jännittävää seikkailua, jolle joku olisi jo kirjoittanut onnellisen lopun."

(Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman)

Ihmisen muisti on kummallinen. Itse muistan hyvin kirkkaana juhannuksen 2003. Luin silloin Carol Shieldsin Rakkauden tasavaltaa kulleropeltojen keskellä. Muistan myös kevään 2005. Odotin keskimmäistä lastani ja ahmin dekkareita valkoisina kevätöinä. Tuona vuonna luin myös Carlos Ruiz Zafón Tuulen varjon. Sitä en muista, miksi Hirvosen Että hän muistaisi saman jäi lukematta. Kirjasta puhuttiin silloin paljon. Samoin lukematta jäi Carpelanin Kesän varjot, vaikka kovasti sitäkin yritin aloitella.

Onneksi kirjallisuusmuistoja voi paikkailla. Oikeastaan Hirvosen esikoinen tuntui oikein hyvältä valinnalta Haahtela-periodin päätteeksi, sillä myös Hirvonen käsittelee muistamista, mielen sairastumista ja välitiloja, jotka hänen tapauksessaan muuttuvat pysyviksi olotiloiksi.

Kirjan päähenkilö Anna istuu kahvilassa ja kerää rohkeutta mennä tapaamaan mielisairasta veljeään sairaalaan. Veli oli jo lapsena erilainen kuin muut.

"Tiesin, että Joonalla oli joku. Joku sai hänet istumaan hiljaa tuntikausia, ja yhtäkkiä, kotona, päiväkerhossa tai koulussa, nostamaan katseensa ja puhumaan saatanasta. Näin sen hänen kasvoiltaan öisin, kun hän seisoi ikkunan ääressä yksin, selkä kumarassa ja lapaluut siipinä pyjaman alla. Sellaisina hetkinä puristin sormeni punaisiksi ja rukoilin, että jumala näkisi minun Joonani ja pitäisi hänestä huolen."

Sisarusten lapsuuden yllä on synkkä väkivallan ja sodan varjo. Osittain - tai mahdollisesti - tästä syystä Joonan mieli järkkyy ja pikkusiskon on oltava vahva.

"Painoin taikinaan pulleajalkaisia porsaita ja niiden väliin jääviin kohtiin pikkuruisia kuita. Taikina tuoksui kanelille ja neilikalle ja uunin lämpö levisi huoneeseen. Minun jouluni tulisi huomenna. Istuisimme yhdessä olohuoneen sohvalla ja katsoisimme televisiosta joulurauhan julistuksen. Äiti olisi minun ja Joonan välissä. Hän pitäisi kättään hartioidemme ympärillä. Se olisi minun jouluni ja Joonakin antaisi koskettaa itseään. Isä toisi tarjottimella vaaleaa glögiä, ja me kaikki pitäisimme sanattoman sopimuksen. Jouluna ei tapella. Vaikka mikä olisi, jouluna ei tapella."

Todellisuus oli kuitenkin jotain aivan muuta, mutta niinhän se Haahtelakin sanoi, että kaipuu eheyttävään kokemukseen on usein riittävä. Riittääkö se silloin, jos lapsi joutuu kantamaan harteillaan menneidenkin sukupolvien ahdistuksen ja pahan olon? Onneksi Anna kohtaa kirjassa kaltaisensa ja taakan kantaminen helpottuu.

"Kun lähdimme kirkosta, isä tarttuu minua ja Joonaa käsistä. Lumihiutaleet leijailevat tyynessä illassa. Kun pysähtyy ja katsoo taivaalle, voi melkein lentää hiutaleita kohti. "Tulkaa", isä huutaa. "Ulkoavaruuden keijut hyökkäävät! Meidän on pelastettava maailma!" Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden.

Puristin kasvot polvia vasten ja muistin sen joulun niin kipeästi, että sen oli pakko olla totta. Toivoin, että Joona muistaisi saman."

Minä muistan tämän.

Pitäisikö tarttua vielä siihen Carpelaniin? Ehkä luen seuraavaksi jotain aivan muuta ja eksoottista vuodelta 2002.

Haahtelaa ja hiirenkorvia

2011-02-05T17:38:00.001+02:00

Luin tammikuussa Joel Haahtelaa: kauniita ja kaihoisia tarinoita ihmisistä ja kohtaamisen vaikeudesta sekä sattumista ja niiden vaikutuksista yksittäisen ihmisen elämään. Tammikuuni huipentui Haahtelan tapaamiseen. Pääsin kuuntelemaan kirjailijan luentoa ja sain jopa vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanasen.

Oli kiehtovaa kuulla, että Haahtela kirjoittaa samoista syistä kuin itse luen. Kirjoittaminen tarjoaa hänelle seikkailua ja lohtua. Hän kertoi omista lapsuusmuistoistaan savolaisessa Tiuranimessä, jossa hänen isänsä toimi lääkärinä keuhkoparantolassa. Osin kirjoittaminen onkin paluuta tähän lapsuuden taikamaailmaan. Lääkärin näkökulmasta Haahtela totesi, että usein ihmisille riittää pelkkä idea tällaisesta harmonisesta ja eheyttävästä maailmasta.

"Joka tapauksessa Henri halusi uskoa siihen, koska muistoon tuntui tiivistyvän koko lapsuus; niin kuin sen ulkopuolella olisi ollut pelkkä unohdus."

(Haahtela: Perhoskerääjä)

Jossain vaiheessa lapsuuden harmonia aina rikkoutuu ja syntyy melankolinen kaipuu. Tässä yhteydessä kirjailija puhui masennuksesta ja siitä, miten depressiivinen ihminen menettää osittain kosketuksen omiin tunteisiinsa. Välillä tarvitaankin eräänlaisia välitiloja, joissa ihmisellä on aikaa parantua.

Toisaalta masennus voi olla myös luovaa. Sanojen, musiikin tai muun taiteen avulla ihminen voi tulla toimeen menetyksen kokemuksen kanssa. Ihminen tuntee lukiessaan hetken ajan harmonian tunnetta ja kokee eheytyvänsä. Tunne on lohduttava; maailma on sittenkin ihan hyvä paikka.

"Hän seisoi tuulessa heiluvien lakanoiden keskellä, hän huojui itsekin, ja tunsin puhtaiden lakanoiden tuoksun jo kaukaa, näin paitoja, tyynyliinoja, pyyhkeitä, hänen puhtaaksi pestyn elämänsä."

(Haahtela: Perhoskerääjä)

Entä se seikkailu? Haahtelan mukaan kirjailija luo aina todellisuuden rinnalle fiktiivisen maailman, jossa seikkaileminen on helppoa. Tarina toimii tavallaan kiintopisteenä, johon liitetään todellisen maailman kokemuksia ja havaintoja.

Joel Haahtela kertoi myös omasta kirjoittamisen kaarestaan. Nuoruudessaan hän Veronikan kaksoiselämä -elokuvan lumoissa matkasi Krakovaan. Veronikaa hän ei matkaltaan löytänyt, mutta kipinä kirjoittamiseen syntyi. Samaan tapaan kuin Paul Auster kirjoitti julki kaikki keskeiset teemansa Yksinäisyyden äärellä -teoksessaan, Haahtelan teemat on löydettävissä jo hänen ensimmäisestä novellistaan. Edelleen hän kirjoittaa mielellään kaipuusta, muistamisesta, kohtaamisesta ja välitiloista, joissa kertoja on sulkeutunut maailmalta ja henkensä hädässä tarttuu mihin tahansa pelastusrenkaaksi sopivaan. Ja aina kirjoista löytyy myös se ihanasti tuoksuva gardenia.

" - - ensimmäinen lahjani hänelle oli kukkiva gardenia, jonka ihmeellinen tuoksu viipyi huoneistossa vielä viikkoja sen jälkeen kun viimeiset kukat olivat kellastuneet ja pudonneet pois. Ja jos nykyään haistoin jossain gardenian tuoksun, mieleeni tuli tuo päivä, pieni kukkapuoti, jonka myyjä vakuutti minulle, että jos ostaa gardenian, se kestää läpi ihmisiän."

(Haahtela: Perhoskerääjä)

***

Lupasin kirjoittaa tästä jutun Hiirulaisen maja -blogiini, mutta koska majan ovet ovat nyt kiinni, teksti saakin kunnian olla uuden blogin ensimmäinen juttu. Toivottavasti te lukijat löysitte tänne! Tervetuloa!