Tua Harno: Ne jotka jäävät

Vähän hymyilyttää, kun katson yöpöydälläni olevan kirjakasan selkämyksiä. Pinosta löytyvät Yhden elämän muistot, Ne jotka jäävät, Tämän maailman tärkeimmät asiat, Säkenöivät hetket, Muista, uneksi... Haikeaa ja haaveellista, sukupolviromaaneja ja kauniita sanoja. Minulla on omat lempikirjailijani ja luen heidän teoksiaan aina uudestaan ja uudestaan. Nautin sanoista ja hiotuista virkkeistä. Ne ovat elämäni polttoainetta. Usein tarinan varsinainen juoni on toissijaista. Tärkeintä ovat yksittäiset ajatukset. Elämässä pitää olla säkenöiviä hetkiä, vaikka arki usein rullaakin toisia uria. 

Oman arkeni täyttävät tällä hetkellä lapset. Talo on täynnä elämää. Olen keittäjäsiivoojatalonmiestuomaripoliisikauppakassi ja välillä autokuski. Niin ja on minulla sellainen oikeakin työpaikka. Aika usein tunnen eläväni liukuhihnalla, jonka vauhti pysyy hallinnassa, jos kaikki osaset toimivat suunnitelmien mukaan ja ne osaset eivät ihan aina toimi... Kertovatkohan alussa mainitsemani kirjat juuri tällaisista tilanteista? (Tämän maailman tärkeimmät asiat = avaimet, silmälasit, Wilma-tunnukset, kännykkä, lukuläksy, puhtaat sukat, päiväkodin kirjautumistagi, mitä ruokaa meillä on,  lukujärjestys, retkieväät, uimahousut, syntymäpäivälahja, pesukone...)

No, en ole huolestunut. Elämä on tällaista ja nyt on onneksi kesä ja loma.

Päätin aloittaa kesälomani Tua Harnon matkassa. Valitsin kirjapinostani hänen esikoisteoksensa Ne jotka jäävät (Otava 2013) ja voin onnellisena todeta, että epäilen vahvasti löytäneeni uuden lempikirjailijan. Monessa kohdassa mieleeni tuli toinen lempikirjailijani Kjell Westö.

Harnon romaanissa Westön tapaan miljöönä on 1900-luvun Suomi, Helsinki ja myös musiikin tarjoamat maailmat. Vaikka perhoslamppujen alta onkin siirrytty Klaus Kurjen salonkeihin, tunnelmat ovat hyvin samankaltaisia. Harno kertoo unelmista ja onnen etsimisestä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä sekä sukupuolvien välisistä eroista ja perinnöstä, jonka ihmiset tietämättään jälkipolvilleen jättävät. 

"On tiettyjä toistuvia elementtejä. Esimerkiksi meri, ja suljettu huone, jossa on ikkuna. On koteja, joissa kielletään puhe, ja koteja, joissa kielletään musiikki. On äitejä, jotka toivovat pojastaan enemmän kuin poika voi koskaan olla.

Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnelliseksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme.

Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet."

Ihmisillä on haaveita ja Sirin haaveena 1900-luvun alun Helsingissä oli unelmien prinssin ja ikuisen rakkauden löytäminen. Sirin perhe omisti Klaus Kurjen ja tytön nuoruus oli jotain aivan muuta kuin muiden tuon ajan kasvattien. Hotellin salongeissa tyttö opetteli koko nuoruutensa ajan tekemään kaiken viehättävästi ja sulokkaasti ja samalla kutoi unelmia elämästä, joka alkaisi, kun hän astuisi ulos silkillä ja sametilla verhoillusta lapsuudenkodistaan. 


Sigrid sai prinssinsä, mutta unelman ja todellisuuden väliin jäi ihmisen mentävä railo. Näinhän se usein käy. Siri oli kuitenkin kykenemätön kohtaamaan muiden todellisuutta ja hän eristäytyi rakentamiinsa onnellisen elämän kulisseihin.

Sirin poika Poju oli äitinsä kaltainen haaveilija, mutta hänen unelmansa eivät vastanneet äidin haaveita. Siinä missä Siri eristäytyi ja kaipasi ikuista rakkautta, Poju valloitti maailmaa ja sivussa lukuisia naisia. Hänelle kaikki muu oli mahdollista paitsi asettuminen aloilleen. Poju ei ollut paha, mutta hän oli kykenemätön kohtaamaan rakkauden arkipäiväistymistä ja tavallista elämää.

Levottomia olivat myös Pojun Raimo-poika ja tämän tytär Frida, joka sukunsakirjoittajana toimi tarinan varsinaisena kertojaäänenä. Kirjan juoni rakentui siis pitkälti näiden virvatulta ajavien kulkijoiden elämänkohtaloiden kuvaamiseen, mutta minusta tärkeimpiä olivat kuitenkin ne, jotka jäivät varjoon ja paikoilleen. Mutta niinhän se on, että eivät ne rakasta, jotka lähtevät vaan ne, jotka jäävät. Lähtemällä voi aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta samalla jälkeen jää aina raunioita ja kärsimystä niille, jotka jäävät. Näistä henkilöistä erityisesti ihailin Hilkkaa ja Hongkongiin ankkuroitunutta Liniä. Kaiken jälkeen elämä aina jatkuu ja pienet yhteiset hetket muuttuvat arvokkaiksi muistoiksi, jotka kantavat läpi elämän. Ihminen on sopeutuvainen ja todellinen rakkaus antaa paljon anteeksi.

"Isäni elämässä oli lakipiste, elämän korkea keskipäivä. Hetki, jolloin kaikki oli kuvan täydellistä. Kauniisti meikattu kampaajavaimo, kaksi sointuvaa lasta, himmeästi hohtava harmaa villapuku, sen langoissa silkkiä, ja tämä kaikki on olemassa."

Kaikki eivät kestä täydellistä onnea. Minä jään odottamaan tämän kesän lakipistettä ja korkeaa keskipäivää. Onneksi nyt on vasta alkukesä!

Niin ja arvaa riemastuinko, kun Harno ainakin kahteen kertaan viittasi teoksessaan Kjell Westöhön. Hyvin on kirjailija läksynsä lukenut!

***

Ps. Poju, pidin sinusta ja ymmärsin tekojasi. Sitä, mitä teit Hilkalle Meksikossa, on minun kuitenkin hyvin vaikea antaa anteeksi. Halpamainen veto!