"Seuratkoon onni poluillanne, nouskoon elämänkaari korkeaksi kuin tämä hetki. Kestäköön rakkautenne läpi elämän...
- ... ja olkoot kirkkaat päivä ja ilta."
Kun kaikki ympärillä tuntui leijuvan, huntu ja sää ja ihmisten äänet, mitä muuta sitä voisi nuorelle avioparille toivottaa? Onnellista elämää, rakkautta ja kirkkaita hetkiä.
Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala 2013) on kaunis ja koskettava kirja rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Tarinan alussa hauras vanhus Edla makaa vuoteessaan ja kysyy: "Mitä minä täällä enää teen?" Elämä tuntuu valmiilta ja kaikki tarpeellinen on tehty. Tuttuja ihmisiä ei enää löydy ympäriltä ja monet rakkaat ovat jääneet vuosikymmenien taakse. Elämänpolut ovat kuitenkin arvoituksellisia ja Edlan täytyy vielä sattuman oikusta tavata yksi ihminen: oman elämänsä tärkeässä risteyksessä empivä Viljami, jolle Edla huomaa yhtäkkiä kertovansa asioitaan. Yhdessä he katsovat vanhoja valokuvia ja niiden avulla hahmottuu aika, jolloin Edla oli nuori ja oli kaunis kesä ja Edlan sisko Iida tapasi sillalla miehen.
Tarina soljuu eteenpäin kahdessa aikatasossa. Viljami joutuu miettimään omia ihmissuhteitaan ja tehtäväänsä maailmassa ja menneisyyden ajassa keskitytään nuoren Iida-opettajattaren elämään ja Edla paljastaa myös yllättäviä salaisuuksia.
Kirkkaat päivä ja ilta alkoi verkkaisesti ja lukemista vaikeutti kovasti sellainen ulkoinen seikka kuin fonttikoko. Teksti oli niin pientä, että silmälasien lisäksi suurennuslasi olisi ollut tervetullut apuväline. No, en luvuttanut, koska sinne jäivät muut, portaalle seisomaan, väritön isä ja totinen Anni ja Edla eläimen silmineen, paitansa miehustassa iso rusetti. Nousiaisen tapa kertoa vetosi minuun kovasti.
Tarinan edetessä paljastui monia vaiettuja asioita ja osa henkilöistä jäi edelleen hyvin arvoituksellisiksi. Jossain kohtaa asia hieman häiritsi, mutta siinä vaiheessa kun sota alkoi, koko elämän tarkoitus muuttui yhdeksi suureksi arvoitukseksi ja tärkeintä oli kai elämän jatkuminen. Alkuvaikeuksien jälkeen kirja vei taas minut mennessään ja nautin lukemastani - en ehkä pökerryttävän paljon, mutta kielen takia tahdon kirjan vielä alleviivaten lukea joku päivä uudestaan.
Luulen, että en yhtään liioittele, jos totean, että viimeisen parin vuoden aikana lähes kaikissa (lukemissani) kotimaisissa uutuuskirjoissa on käsitelty jollakin tavalla talvi- ja jatkosotaa. Olen miettinyt asiaa kovasti ja yrittänyt välillä valita sellaisia kirjoja, joissa aiheeseen en törmäisi, mutta aina käy toisin. Olen lukenut mummoista, jotka ovat silpoutuneet keskeltä kahtia ja nuorista idealistisista pojista, jotka ovat väkisin halunneet rintamalle, miehistä ja naisista, jotka kukin ovat kokeneet sodan kauhut omalla tavallaan. Olen ajatellut Syyrian tilannetta ja omaa mummoani, joka oli talvisodan syttyessä 18-vuotias. Olen oppinut paljon, vaikka rankkaa se on ollut. Ja minä olen lukenut vain kirjoja! Omat murheet tuntuvat samalla kutistuvan olemattomiin. Asioita pitää tarkastella oikeassa mittakaavassa ja nauttia kaikesta hyvästä, mitä elämässä on.
Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala 2013) on kaunis ja koskettava kirja rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Tarinan alussa hauras vanhus Edla makaa vuoteessaan ja kysyy: "Mitä minä täällä enää teen?" Elämä tuntuu valmiilta ja kaikki tarpeellinen on tehty. Tuttuja ihmisiä ei enää löydy ympäriltä ja monet rakkaat ovat jääneet vuosikymmenien taakse. Elämänpolut ovat kuitenkin arvoituksellisia ja Edlan täytyy vielä sattuman oikusta tavata yksi ihminen: oman elämänsä tärkeässä risteyksessä empivä Viljami, jolle Edla huomaa yhtäkkiä kertovansa asioitaan. Yhdessä he katsovat vanhoja valokuvia ja niiden avulla hahmottuu aika, jolloin Edla oli nuori ja oli kaunis kesä ja Edlan sisko Iida tapasi sillalla miehen.
Tarina soljuu eteenpäin kahdessa aikatasossa. Viljami joutuu miettimään omia ihmissuhteitaan ja tehtäväänsä maailmassa ja menneisyyden ajassa keskitytään nuoren Iida-opettajattaren elämään ja Edla paljastaa myös yllättäviä salaisuuksia.
Kirkkaat päivä ja ilta alkoi verkkaisesti ja lukemista vaikeutti kovasti sellainen ulkoinen seikka kuin fonttikoko. Teksti oli niin pientä, että silmälasien lisäksi suurennuslasi olisi ollut tervetullut apuväline. No, en luvuttanut, koska sinne jäivät muut, portaalle seisomaan, väritön isä ja totinen Anni ja Edla eläimen silmineen, paitansa miehustassa iso rusetti. Nousiaisen tapa kertoa vetosi minuun kovasti.
Tarinan edetessä paljastui monia vaiettuja asioita ja osa henkilöistä jäi edelleen hyvin arvoituksellisiksi. Jossain kohtaa asia hieman häiritsi, mutta siinä vaiheessa kun sota alkoi, koko elämän tarkoitus muuttui yhdeksi suureksi arvoitukseksi ja tärkeintä oli kai elämän jatkuminen. Alkuvaikeuksien jälkeen kirja vei taas minut mennessään ja nautin lukemastani - en ehkä pökerryttävän paljon, mutta kielen takia tahdon kirjan vielä alleviivaten lukea joku päivä uudestaan.
Luulen, että en yhtään liioittele, jos totean, että viimeisen parin vuoden aikana lähes kaikissa (lukemissani) kotimaisissa uutuuskirjoissa on käsitelty jollakin tavalla talvi- ja jatkosotaa. Olen miettinyt asiaa kovasti ja yrittänyt välillä valita sellaisia kirjoja, joissa aiheeseen en törmäisi, mutta aina käy toisin. Olen lukenut mummoista, jotka ovat silpoutuneet keskeltä kahtia ja nuorista idealistisista pojista, jotka ovat väkisin halunneet rintamalle, miehistä ja naisista, jotka kukin ovat kokeneet sodan kauhut omalla tavallaan. Olen ajatellut Syyrian tilannetta ja omaa mummoani, joka oli talvisodan syttyessä 18-vuotias. Olen oppinut paljon, vaikka rankkaa se on ollut. Ja minä olen lukenut vain kirjoja! Omat murheet tuntuvat samalla kutistuvan olemattomiin. Asioita pitää tarkastella oikeassa mittakaavassa ja nauttia kaikesta hyvästä, mitä elämässä on.
Asiat ovat toisinaan niin kovin yksinkertaisia.
Kirkkaita päiviä ja onnea poluille!
Kuulostaa kirjalta, jota saattaisin rakastaa. Pitää panna korvan taakse!
VastaaPoistaMinullakin on monta kirjaa korvan takana, mutta onneksi tästä blogista löytyy paljon hiirenkorvia, joten tilan kanssa ei tule ongelmaa! Iloa sinulle Anki ja mukavia lukuhetkiä!
VastaaPoista