Sanna Tahvanainen: Kuningatar

     Harjoitukset tapahtuvat yöaikaan. En ehdi pukea yöpuvun päälle muuta kuin aamutakin. Jalkani ovat paljaat, tunnen kylmän ilman hiipivän nilkkoja ylös kun kuljen palatsin hämärien ja loputtoman pitkien käytävien läpi. Ihan kuin joku olisi tyhjentänyt ja venyttänyt niitä. Kävelen hyvin hitaasti, muuten joudun aloittamaan alusta. Kirja jota kannan pääni päällä on painava, eikä se saa liikkua. Jos se alkaa valua, peli on menetetty. Kuvittelen kaikua. Se kuulostaisi siltä että koko maailma menee rikki.

     Maman ääni sanoo perässäni:

"Kas noin! Sinun on kannettava kaikkea kuin kruunua. Aivan kaikkea. Kirjoja, pettymyksiä. Päätä, hiuslaitteita. Kuin kruunua!" mama huutaa. "Kruunua!" ääni kaikuu.

 

Millaista olisi olla oikea prinsessa? Miten kuningattareksi kasvetaan? Paljonko valta painaa? Montako leukaa voi olla hallitsijalla? Sanna Tahvanaisen Kuningatar (Schildts & Söderström 2013) johdattaa lukijansa keskelle viktoriaanisen ajan hovielämää ja piirtää akvarellimaisin vedoin ääriviivoja tarinalle, jonka keskiössä on Englannin kuningatar Viktoria, Euroopan kuninkaallisten esiäiti.

 

Kirjan ensimmäisessä osassa Viktoria on lapsi ja hänen elämänsä on hyvin tarkkaan kontrolloitua. Prinsessa ei missään tapauksessa saa kulkea rappusissa, yöksi hänen kätensä sidotaan silkkinauhoin kiinni ja lapsiparan kintereillä kulkee koko ajan varjo, joka valvoo hänen tekemisiään. Jokainen sana ja lausahdus kirjataan muistiin, sillä Viktoriasta on tuleva vielä joskus kuningatar.

 

Viktoriaa suojellaan ja varjellaan tavallisen elämän kosketuksilta ja kolhuilta ja hänet eristetään lähes täysin muusta maailmasta. Tytön eräänlainen pelastus on tavattoman vilkas mielikuvitus,  joka luo kirjan alkuosaan maagisia tunnelmia. Tyttö pelkää esimerkiksi lapsivuodetta. Se on hänen käsityksensä mukaan kutistuva sänky, joka vangitsee ihmisiä sisuksiinsa ja aiheuttaa liian varhaisia kuolemia. Viktoria kuulee, että pihalla oleva Vajonnut puutarha on tällaisessa vuoteessa kuolleelle Charlottelle tehty muistomerkki ja Charlotten kohtalo surettaa tyttöä kovasti ja hän heittää osan nukeistaan kuolleen ja täydellisen Charlotten iloksi puistossa olevaan lampeen. Viktoria toivoo, että Charlotte voisi olla hänen ystävänsä.

Välillä Viktoria viettää pitkiä aikoja lihavan ja hupsun Prinny-sedän paviljongeissa. Prinnyllä on kiehtovia harrastuksia ja hän keräilee eksoottisia esineitä - lisäksi Prinny-setä on hallitsija, jolla ei ole omia jälkeläisiä, joten Viktorian kohtalona on nousta valtaistuimelle Prinny-sedän jälkeen. Viktoriasta tuleekin Englannin kuningatar jo hyvin nuorena, ja hänen valtakautensa kestää yli puoli vuosisataa.

Usein ajatellaan, että viktoriaaniselle ajalle oli tyypillistä kaksinaismoralismi ja ahdasmielisyys. Tahvanainen taituroi aikakaudelle nimensä antaneesta kuningatar Viktoriasta aivan toisenlaisen kuvan. Viktoria on viisas ja moderni hallitsija, joka tahtoo kantaa kruununsa kunnialla siitä huolimatta, että kruunu painaa ja aiheuttaa jatkuvasti päänsärkyä. Viktoria rakastaa syvästi puolisoaan, vaikka yhteiselämä ei aina helppoa olekaan, ja potee syyllisyyttä, ettei hallitsijan töiden ohella pysty antamaan tarpeeksi huomiota omalle jälkikasvulleen. Viktoria on virkaäiti, jolle perhearvot ovat tärkeitä. Aika nykyaikainen nainen siis!

Minusta Tahvanainen tarjoaa kuningatar Viktoriasta hyvin inhimillisen kuvan. Kuningattarella on omat heikkoutensa ja surunsa, ja hän viihtyy varsinkin elämänsä loppupuolella ihmismassojen sijaan luonnossa ja eläinten seurassa. Usein sanotaan, että onnellinen ihminen tarvitsee ainakin yhden toimivan ihmissuhteen ja kuningatar Viktorialle tuo tärkeä henkilö on hänen oma puolisonsa: maltillinen ja järkevä prinssi Albert. Harmi, ettei heille anneta kovin monta yhteistä vuotta ja suurimman osan elämästään Viktoria on yksin, mutta hän kantaa vastuunsa ja roolinsa. Hän on Englannin kuningatar ja kruunu senmukainen.

"Täydellisyyden luominen on hidasta ja aikaa vievää työtä. Eikä kukaan ole sanonut että sen on oltava helppoa. Sen päätät sinä itse. Kipsiä vai marmoria? Kumpaa haluat olla?"

Pidän kovasti Tahvanainen tavasta kirjoittaa. Teksti on fragmentaarista ja erilaiset unijaksot sekoittuvat sulavasti muuhun kerrontaan. Lisäksi mukaan on sopivasti sekoitettu historiallisia anekdootteja, kuten monet massiiviset rakennushankkeet, ilokaasun käyttäminen kivunlievityksenä synnytyksissä, ensimmäiset valokuvat, tehdasrakennukset jne., joten viktoriaaninen aikakausi herää  ihan uudella tavalla henkiin ja paljastuu jo varsin moderniksi aikakaudeksi. Kuningatar on virkistävä tuulahdus 1800-luvun historiaa, minä pidin kirjasta kovasti.  Sopivasti ihana ja maaginen vaikka joulukirjaksi, suosittelen kokeilemaan!