Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

"Lapsensa synnyttyä hän on tajunnut erään asian. Me olemme isämme ja äitimme, jotka jatkavat elämäänsä meissä. Kuulemme sisimmässämme heidän äänensä, joka kulkee elämän ja joskus kuolemankin läpi ja sanoo, ettemme voi paeta minnekään. Se sanoo, että kaikki tiet ovat suljetut siitä hetkestä lähtien, kun on katsonut omaa lastaan silmiin. Ja että on olemassa vain kylvön aika ja sadonkorjuun aika. Ja kun ne molemmat on tehty, kierto on päättynyt. Silloin vanhempi yrittää kaikin keinoin tehdä sen ainoan asian, mikä on vielä mahdollista: siirtää muistonsa siihen ihmiseen, josta tulee oma muisti."

(Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita)

Täällä sitä taas ollaan: keskellä sotaa. Tällä kertaa Balkanin niemimaalla, Kosovossa ja Pristinassa. Eletään 1980-luvun loppua. Tito on kuollut ja Slobodan Milosevic julistaa serbeille, ettei kukaan lyö heitä enää. Päivä on yllättäin sama, jona 600 vuotta aikaisemmin miljoona serbiä kärsi karvaan tappion Mustarastaiden tasangolla paikassa, jossa syntyi myös legenda kostosta ja serbialaisten Serbiasta. Milosevicin julistuksesta seuraa monta sotaisaa ja julmaa vuotta, etnisiä puhdistuksia ja silmitöntä väkivaltaa. Sota raiskaa ja tappaa armoa tuntematta.

Albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin (s. 1972) Ajan riekaleet (Tammi 2013) on tarina kahdesta perheestä, ystävyydestä ja luottamuksesta toiseen ihmiseen mielettömän maailman pyörteissä  Jugoslavian hajoamissotien aikaan. Tarinan keskiössä ovat perheiden lapset, Zlatan ja Ajkuna, jotka ovat kuin sisaruksia keskenään. Ulkomaailman silmin ongelmia aiheuttaa kuitenkin se, että Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani eikä heidän sovi olla tekemisissä keskenään.

Nuoret tietenkin rakastuvat, mutta ympäröivä todellisuus haraa kovasti vastaan. Zlatan joutuu sotaan ja Ajkuna pakolaisleirille. Elämä vie kumpaistakin eteenpäin. Ajkuna kuitenkin tietää, että Zlatan kiertää vaikka koko maailman löytääkseen hänet, ja Ajkuna odottaa. Yhteiset hetket ovat lopulta vain ajan riekaleita, mutta muistot kantavat. Ajkunan turvana on lapsuudessa opittu vanha balladi "Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa", joka tuo hänelle lohtua. Kaikenlaista tapahtuu ja aika rientää ennen kuin nuoret tapaavat jälleen.

Itse en kokenut Zlatanin ja Ajkunan tarinaa niinkään rakkaus- vaan kasvutarinana. Ihmisellä on taipumus aina jotenkin selviytyä. Aina ei vuodella ole muita päiviä antaa, ja paluu menneeseen on mahdotonta, vaikka moni sellaista toivoisikin. Toisaalta vapauden voi saada vain päästämällä irti menneisyydestä. Laskut on maksettava ajallaan, eikä niitä kannata jättää jälkipolville. Vaikka kotimaa haavoittaa ja hylkää, uusi koti on mahdollista rakentaa sinne, missä ihmiset ovat ja rakastavat.

Niin no, on se rakkauskin kantava voima Ajan riekaleissa. Nuoret rakastavat toisiaan, mutta rakkautta on myös muualla. Ihmiset pitävät huolta lähimmäisestään olipa hän sitten oma puoliso, lapsi, vanhempi tai väärälle puolelle syntynyt ystävä. Serbi lupaa jotain albaaniystävälleen ja seisoo sanojensa takana. Äiti ei voi jättää lastaan, vaikka koko maailma hajoaa ympäriltä ja isä jaksaa odottaa poikansa soittoa, vaikka pojan elämästä ei mitään tietoa olisikaan. Tärkeintä vaikeissakin tilanteissa on luottamus toiseen ja lupausten pitäminen. Sellaista on rakkaus.

Ajan riekaleita avaa silmät vähän erilaiseen Eurooppaan ja lähihistoriaan. Kannattaa lukea. Täällä siirrytään seuraavaksi ensimmäisen maailmansodan raunioille. Olen nimittäin juhannusviikon viettänyt intensiivisesti herra Hemingwayn seurassa ja yrittänyt selvittää hänen sotatraumojaan ja kaikki yhden höpsön ja ihanan elokuvan tähden. Onneksi on loma!

***

Ibrahimin kirjassa mainittiin jossain vaiheessa  Serbian Euroviisuvoitto vuodelta 2007. Voittajakipale oli kaunis balladi Molitva, joka silloin meidän monstereiden jälkeen ei oikein tuntunut miltään. Olisinpa silloin tiennyt, millaisesta tuhkasta laulu nousi. Ei ihme, että koko Belgrad meni voitosta täysin sekaisin!