Anni Kytömäki: Kultarinta

Huimina keväinä rakastutaan syvemmin kuin koskaan, aina uudelleen ja aina uuteen. Kesällä puurretaan, syötetään ja opetetaan poikasia. Sitten kallistutaan hiljaisiin syksyihin ja talviin, joista yksi on viimein kuolemaksi. Niin se käy, turhaa lopulta kaikki, ja silti jokainen päivä täytyy elää. Miten paljon nähdään vaivaa pennun, poikasen ja lapsen eteen, ja lopulta se päätyy surman suuhun.

Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014) on ihana kirja ja väkevä elämän puollustuspuhe. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Suomeen keskelle sisällissotaa ja sen jälkimaininkeja, mutta teos ei missään tapauksessa ole perinteinen historiallinen romaani. Kytömäki tarkkailee elämää hyvin laajasta perspektiivistä, jossa maailmanhistorian tapahtumat ovat kuin pisaroita, jotka hukkuvat valtamereen.

  Vuosisadat ovat lyhyitä ja niiden vaikutukset vähäisiä. Aikaa mittaavat täällä sammalet ja jäkälät, jotka vähitellen kasvavat muinaisten kuoppien seinämiin. Mitään muuta ei ole tapahtunut, tai muutoksia on vaikea nähdä.

Kultarinta on tarina perheestä, jonka kohtaloihin sisällissota vääjäämättä vaikuttaa, vaikka ihmiset haluaisivat elää rauhassa omaa elämäänsä tunnustamatta mitään väriä tai puolta sopusoinnussa ympäröivän ja ikiaikaisen luonnon kanssa. Yksittäisten ihmisten elämään mahtuu kuitenkin monenlaisia ylä- ja alamäkiä ja Kytömäki punoo näistä tapahtumista huumavan hienon tarinan, jonka toivoisin tavoittavan mahdollisimman monta lukijaa. Kovasti arvostamani Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen tituleerasi Kultarintaa keväällä suureksi suomalaiseksi romaaniksi eikä suotta. Uskallan sanoa, että Anni Kytömäellä on aivan omanlaisensa paikka suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa ja tuota paikkaa on muiden vaikea horjuttaa. 

Kultarinta on järkäle, jonka juonta en edes yritä tässä tiivistää, mutta joitakin teemoja tohdin kuitenkin vähän raapaista. Poimin lukiessani kirjasta valtavan määrän sitaatteja, jotka kaikki ovat oikeastaan aika haikeita ja surullisia. Teoksessa on toki paljon haikeutta, jos sitä katsoo tavallisen pienen ihmisen näkökulmasta, mutta jos kirjaa pitäisi kuvata vain yhdellä adjektiivilla, sana olisi mielestäni voimakas - ja tuo voima kumpuaa luonnosta.

Oman haikeutensa kirjaan tuo yksinäisyys, jota on monenlaista. Toiset ihmiset eristetään julmasti ja väkipakolla läheisistään ja ympäröivästä maailmasta ja toiset joko jäävät yksin tai he muuten valitsevat erakkomaisen elämäntavan. Usein ihmiset elävät irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta, koska muut ihmiset ymmärtävät heitä väärin. Kultarinnassa nousee vahvasti esille, miten vaikeaa elämä oli Suomessa 1900-luvun alkupuolella, jos seisoi väärän värisessä joukossa tai oli väritön kokonaan. Sanoilla ja ihmisen omilla mielipiteillä ja teoilla ei ollut tällaisessa tilanteessa suuremmalti merkitystä. Ihmiset näkivät kaiken väreissä.

Aina yksinäisyys ei kuitenkaan ole negatiivinen asia. Vaikka monet kirjan henkilöt vetäytyvät julkisesta sosiaalisesta elämäsä, he elävät täydellistä ja vapaata elämää luonnon kanssa. Metsällä ja suomalaisella luonnolla onkin kirjassa todella merkittävä rooli. Metsästä haetaan turvaa ja siellä elämä asettuu levollisesti omiin uomiinsa. Ihminen on osa luontoa, jossa jokaisella muurahaisella ja yksinäisellä hyttyselläkin on oikeus olla olemassa. Mikään ei ole turhaa ja ihminen, joka tuntee luonnon, tietää tämän myös.

Täällä ei ole ollut varaa tekaista paikannimiä. Nimet ovat pitkospuita, jotka ohjaavat erämaan kulkijat turvallisille harjanteille, kalalammille ja jokimatalikoille.

Voin hyvin kuvitella, miten kirjailija Anni Kytömäki itse on kulkenut pitkospuita ja polkuja satoja ja satoja kilometrejä, tehnyt samalla havointoja ja keskustellut ikiaikaisen metsän kanssa ja kerännyt luonnon antimet tarinaansa. Luonnonkuvaus kirjassa onkin mykistävän hienoa ja ainutkertaista. Luonnosta löytyy lohtua ja omanlainen vastaus kaikkeen. Luonto tietää, mitä tekee. Miksi siis pyristellä vastaan?

Meidän piti mennä katsomaan tuntureita, mutta näimmekin kallioksi jähmettyneen karhun. Koivu elää selän takana. Puhuminen on kerrankin helppoa. Tuuli, joka liikuttaa koivua, lyö ikkunoihin siellä missä isä on nyt. Ja vähitellen tuntuu, että tuuli on kuljettanut hänet tänne. Kaksihaaraisessa koivussa on kääpiä, kuivia oksia ja latvassa pari tikankoloakin, ja juuri sellainen isä on: nähnyt ja kestänyt kaiken ja kasvattanut tummia rosoja. Ja silti tuuli soittaa koivua ja se on yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka Hugo ja Aune pitävät sitä lahona ja vaarallisena.

Vaikka ihmiset kokevat kovia, jokainen päivä ja elämä itsessään on aina arvokasta. Muurilaasti varisee nokkosten kasvuvoimaksi ja vihreä valtaa kaiken jossain vaiheessa takaisin. Kaikella on aikansa eikä ihminen saisi liiaksi puuttua elämän kiertokulkuun. 

Anni Kytömäen veli on koonnut Poplaari-blogiinsa kattavan listan Kultarinnasta kirjoitetuista jutuista. Kannattaa käydä kurkkaamassa. Ja erityisen lämpöisesti suosittelen kirjaa kaikille kesälukemiseksi. Lumoavan hieno lukukokemus. Miten joku voikin tehdä tällaisia kirjoja!?

Kiitos Anni!