Meri Kuusisto: Amerikkalainen

"Nostin Amerikkalaisen potasta ja vedin esiin Hermannin lahjan. Osoitin pottaa ja lässytin jotakin, katsos tämmöisen sait äidiltä, niin, onpa hieno. Heiluttelin potkupukua ilmassa Amerikkalaisen yläpuolella ja jatkoin, että niin ja tämmöistä hienoa Hermanni-sedältä. En malttanut olla avaamatta puvun nappeja ja pukematta Amerikkalaista siihen. Jalansijat lötköttivät tyhjinä. Samoin kädet. Naama meinasi hukkua kauluksesta puvun sisään. Kokeilin Hermannin neuvoa. Ja kappas, kaksi solmua kiristi koko pakettia ja koko puku asettui sopivampaan kohtaan. Meinasin mössöttää lisää pallolle, mutta sitten huomasin, että sälekaihtimet roikkuivat ylhäällä."

Meri Kuusiston Amerikkalainen (Otava 2014) on hykerryttävän kummallinen tarina nykyajan nyrjähtäneistä ihmisistä ja amerikkalaisesta jalkapallosta, joka saa nimekseen Amerikkalainen. Kahvilassa työskentelevä Susette löytää pallon eräänä päivänä pesulasta ja tekee siitä itselleen korvikelapsen. Amerikkalaisesta pidetään hyvää huolta. Vaipat vaihdetaan säännöllisesti ja palloa työnnetään vaunuissa ympäri Helsinkiä. Amerikkalainen pääsee jopa joogatunneille ja kahvilassa pallolle organisoidaan hoitovuorot. Susette tekee parhaansa, vaikka hänen holtittomat elintapansa vaikuttavat ainakin ulkopuolisen silmiin vähän epäilyttäviltä.

Jossain vaiheessa Susette tapaa änkyttävän keski-ikäisen ilmestyksen, Hermannin, joka pakenee putkiremonttia katolle. Hermanni on monelle näkymätön, mutta Susette huomaa miehen lempeät silmät ja mukiinmenevän sydämen, jota kannattaa pahvimukissa huljutella. Tyypit ystävystyvät ja tarjoavat korvaamatonta tukea toisilleen. Ja tukea he todella tarvitsevatkin. Hermannin elämään liittyy dominoiva äitihahmo, josta poika yrittää epätoivoisesti kasvaa erilleen ja Susette kipuilee omalla tavallaan yhteiskunnan ja äitiyden asettaminen odotusten ja omien arvojensa törmäyskohdassa, joka välillä muuttuu varsinaiseksi syöksykierteeksi. Jotenkin ihmeen kaupalla toiset osaavat ottaa elämän kuitenkin niin, että hurrigaanin silmästäkin laskeudutaan jalat edellä maahan, vaikka välillä karmealta tuntuukin. 

Minä viihdyin mainiosti Kuusiston psykoottisten hahmojen matkassa. Meno oli välillä  pökerryttävää ja kieli ronskia, mutta aika syvällisten asioiden äärellä sitä kuitenkin tallusteltiin. Päivät roikkuivat matalalla ja välillä aurinko ei muistanut ilmoittaa nousustaan  laisinkaan. 

"Niin siinä sitten lopulta kävi, että minä kiipesin katolle uudestaan ja uudestaan. Ja sitä kahvia, sitä kahvia ryystettiin niin perkeleesti. Huimaus ei hälvennyt, mutta minä opettelin luottamaan. Siellä me istuimme tiilikeittiössä ja nautimme kattojen horisontista loputtoman taivaan alla. Sinä aikana tuulen pistävä vire leppyi ja kesä ontui meitä kohti."

Miten sen elämän kukin tahtoo ottaa? Siinäpä kysymys. Kesä se on ontuvakin kesä.

Rohkea, traaginen ja riemastuttava esikoinen!

***

Ja tuo Elina Warstan suunnittelema kansi sopii niin täydellisesti tarinaan! Ihana kuva!