Vuosi kuvina: ELOKUU

"Minulle Hapene on olemassa oikeastaan vain kesällä ja talvella. Toukotöiden, lehtien puhkeamisen ja omenapuiden kukkimisen ajasta minulla ei ole kokemusta, ei liioin syksystä, joka isälle tuntuu olevan erityisen olennainen aika saarella, metsästyksen, syksyn lehtien hehkun ja alakuloisen hopeasumun aika."

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Niin se ikuisuudelta tuntunut kesä loppui tuttuun tapaan elokuun kymmenennen päivän tietämillä. Näin käy minulle joka vuosi. Verkkaiset aamukahvit muuttuvat liukuhihnatoiminnoiksi ja minuuttiaikatauluksi. Herätyskello, suihku, lataa kahvinkeitin, herätä yksi, herätä toinen, anna aamupalaa, hoputa yhtä, hoputa toista, varmista, että kolmaskin on herännyt. Missä voi olla toinen sukka? Etsi kadonneet avaimet, huomaa, että lapsen lenkkarit ovat edelleen litimärät ja toiset puristavat varpaita. Vilkuile kelloa ja heippaa lapset. Henkäise syvään ja hörppää jäähtynyt aamukahvisi ja lähde energisenä töihin. Näin se lähtee tehokkaasti päivä käyntiin! Minä en ole aamuihminen.

Haaveilin kesällä sellaisesta ajastettavasta kahvinkeittimestä, joka aamuvarhaisella jauhaisi kahvinpavut ja herättäisi talon tuoreen kahvin onnelliseen tuoksuun. Kyllä lähtisi päivä aina tanssien käyntiin ja ennättäisin aamulla lukea myös Hesarin, lapset löytäisivät tavaransa, illalla valmiiksi katsotut vaatteet sopivat mielentilaan vielä aamullakin ja aurinko paistaisi aina. En uskalla ostaa tuollaista ihmevekotinta!  Elämässä pitää olla haastetta. Mutta se harmittaa, että elokuussa ei enää ennätä elää kesää. Sellaista tämä elämä vaan nyt on.

Ihan samaan tapaan Benedict Zilliacus harmittelee muistelmateoksessaan "Kertomus kadonneesta saaresta" (Tammi 1990) vuodenaikojen liittymistä tiettyihin paikkoihin. Zilliacus vietti 1930-luvulla  kesänsä Viipurinlahden Hapenen saarella, joka piti joka syksy haikeasti hyvästellä  koulujen alkamisen myötä, kun elämä siirtyi takaisin Helsinkiin. Saari kuitenkin oli olemassa ja odotti lomalaisia ja kesäeläjiä, kunnes 1940 venäläiset valtasivat Hapenen ja saarelle oli mahdotonta palata. Sinne jäivät omenapuut ja rantakalliot, lapsuuden leppoisat kesäpäivät. Joskus kuitenkin tapahtuu ihmeitä ja sellaisen ihmeen koki myös  Zilliacus päästessään vielä kerran näkemään  kesäparatiisinsa keväällä 1989. Historia oli tehnyt mahdottoman jälleen mahdolliseksi.

"Ja suuri on hämmästyksemme, helpotuksemme - ja ilomme. Poissa ovat toki omenatarha ja viljapellot, mutta nyt koko saari onkin yhtä ainoaa lehtoa, lempeää puistomaisemaa jonka ytimenä on kartanon vanha puisto. Luonto on edennyt varoen vallatessaan viljellyt maat, hienovaraisesti se on jättänyt valoisia aukioita nuorten koivikkojen ja puiston jalopuiden jälkeläisinä kasvavien yksinäispuiden väliin, ja aukioita peittää mehevä, tasainen ruohikko, joka kasvaa entisillä satoisilla mailla. Ei missään merkkiäkään ihmisen äskettäisestä läsnäolosta."

Onneksi seuraavaan kesää ei tarvitse odottaa Zilliacusin tapaan puolta vuosisataa. Ensi kesään on aikaa ehkä enää noin kahdeksan kuukautta. Jihuu! Eikä oikeastaan yhtään hassumpaa aikaa ole tämä hopeasumuinen kirjasyksykään ja tanssiaskeliakin voi ottaa ilman kahvikonetta! Olen muuten kokeillut!