Joel Haahtela: Traumbach

"Keskiviikkoaamu valkenee niin lempeästi kuin aamu vain voi valjeta. Kuin joku puhaltaisi höyhenen kämmeneltä ja jäisi ihmettelemään sen lentoa. Puissa suhisee kevyttä aamutuulta, joka on saanut alkunsa jossain etelässä, Saharan seutuvilla, ja tuo ehkä juuri siksi mukanaan aivan erityistä, hyväilevää lämpöä."

Lempeää, leikkisää ja arvoituksellista. Elokuvallinen tarina varjomaailmasta, katoavan mielen syövereistä, lapsuudesta, paikoista, jotka jättävät jälkensä ihmiseen, kauneudesta ja nuoruudesta, viattomuudesta ja viallisuudesta.

 Olen sulatellut Joel Haahtelan Traumbachia (Otava 2012) viime keväästä, vaikka kirjan vahtimestarikin toteaa:

"...jos asia ei kerralla selviä, se ei selviä koskaan, sen hän on elämässään oppinut. Ja että toisella kerralla asiat alkavat jo hämärtyä ja kolmannella kerralla kaikki on pelkkää sumua. Neljännellä kerralla ihminen alkaa jo pohtia omaa olemassaoloaan."

Juu, ja minä olen lukenut varmasti sen viidennenkin kerran, joten syvällä sitä seilataan. Haahtela härnää ja haastaa lukijan leikkiin. Hän jopa omii meidän naislukijoiden sanat. Kaikki on suloista ja ihanaa. Lempeää iltapäivää seuraa yhtä lempeä ilta. Miten suloinen kesäpäivä! Teoksen kieli vilisee erikoisia kielikuvia. Talot huojuvat tuulessa ja olo ei ole huono, jos ei paras mahdollinenkaan, mutta tumma yötaivas on silti kaunis. Lisäksi kirjan oudot sanajärjestykset taipuu ruoho tuulessa, kolahtaa ovi ja  heilahtaa verho tuovat tarinaan osaltaan absurdia tunnelmaa kaiken muun unimaisuuden lisäksi. Sanoja pulppuava kertoja huumaa kuin käytävällä ajalehtiva eetteripilvi. Missä on Traumbach ja kuka kauniskasvoinen ja nuori Jochen oikeastaan on?

"Vaikka ei meidän kaikkea tarvitse tietää, tunkea nenäämme joka paikkaan. Ihmisellä on taipumus yrittää päästä kaiken herraksi, avaruudessa leijuvien taivaankappaleiden ja silmääkin pienempien partikkelien, viidakoiden ja aavikoiden. Tehdään tilastoja ja luokitellaan, mallinnetaan ja ennustetaan. Lasketaan todennäköisyyksiä ja kirjoitetaan filosofioita, jos mittarit loppuvat kesken eikä muuta keksitä."

Traumbachin selittäjäksi minusta ei ole, mutta onneksi myös näihin asioihin perehtynyt lääketieteen osa-alue toimii kehnonlaisesti. 

Jätän nuoren ja kaunispiirteisen Jochenin omaan haavevirtaansa selvittämään jälkiä, joita muut ihmiset ovat häneen jättäneet. Annan itselleni luvan nauttia elämästä ja iloitsen, että jotakin kaunista Traumbachista on myös syöpynyt tajuntaani.

"Maailma liikkuu, leppäkerttu kapuaa kengän viertä ja tämän kaiken Jochen päättää kirjoittaa muistikirjaansa."

Niin päätän minäkin ja teen sen Haahtelan sanoin kohtuullisen onnellisena. Näin on hyvä.