Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

"Jos haluat nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä."

Toiset ovat valon lapsia ja toiset kaipaavat tähtiä. Lukiessani Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea -romaania (Otava 2013) ajattelin monet kerrat tarinaa itämaan tietäjistä, kolmesta kuninkaasta, Balthasarista, Melchiorista ja Kasparista, jotka lähtivät seuraamaan tähteä. Jokaisella heistä oli omat unelmansa ja intohimonsa. Melchior oli katkera menetettyään kuningaskuntansa, Kaspar haaveili vaaleasta tytöstä ja Balthasar rakasti kauneutta ja taidetta ja säilöi mirhalla perhosia. Miehet saivat käskyn lähteä seuraamaan tähteä, ja näin he myös tekivät. He etsivät jotain suurta ja mitä he löysivät? Pienen lapsen ja suuren sanoman. Muutkin ihmiset olivat tähden nähneet, mutta tietäjät olivat rohkeita: he uskalsivat lähteä seuraamaan sitä.

Haahtelan teoksessa nuori mies pakotetaan jättämään oma kirkas Klaara-tähti. Jotakin peruuttamatonta on tapahtunut ja surun murtama nuori mies alistuu toisten tahtoon ja tekee kohtalokkaan sopimuksen. Hänet häädetään pois Helsingistä ja juuri aluillaan olevasta omasta elämästään Pariisin vieraan taivaan alle. Päähenkilö päättää kuitenkin selviytyä, ja moneen kertaan hän toteaa: "Tämä on minun elämäni ja tässä täytyy olla." On oltava reipas, vaikka olo onkin yksinäinen. Aina päättäväisyys ei kuitenkaan riitä.

"Joskus ajattelen, että olen tehnyt hyvin pahasti ja sammuttanut kaikki tähdet, 

enää ne eivät minulle loista."

Mies kaipaa rakastettuaan ja karkottaa yksinäisyyttä kirjoittamalla rakkaalleen päiväkirjaa. Hän kuvailee hyvin tarkasti ympäröivää elämää ja tekemisiään ja yhteiskunnan liikehdintää. Pariisi itsessään on varsin mielenkiintoinen paikka maailmannäyttelyineen ja taidesuuntauksineen.

Elämä näyttää järjestyvän uudessa kotikaupungissa turvallisiin uomiinsa. Ylioppilaalla on katto päänsä päällä, sukulaismies auttaa saamaan töitä ensin lennätintoimistosta ja myöhemmin lehtitoimituksesta, joten nuorukainen pääsee tarkastelemaan henkilökohtaisesta karkotuksestaan huolimatta maailmaa aitiopaikalta, mutta kuitenkin hän tuntee olonsa  aina ulkopuoliseksi.

Jonkinlaista mielenkiintoa ylioppilaassa herättää tolstoilaisten humaanit ajatukset, mutta ympäristö ei suhtaudu tolstoilaisuuteen kovin suopeasti, maailma jatkaa matkaa kohti suurta synkkyyttä, sotaa ja sen mielettömyyksiä. Kaikista hyvistä päätöksistä ja teoista huolimatta päähenkilön elämä käy päivä päivältä raskaammaksi ja lukijakin joutuu koville miettiessään, mitä ihminen voi kestää. Kuinka monta kertaa ihminen jaksaa aloittaa elämänsä alusta uudelleen? Voiko kaikella käsittämättömällä pahallakin olla jokin merkitys tässä absurdissa maailmassa?

Aika suurien ja haahtelamaisten asioiden äärellä siis tässäkin kirjassa liikutaan. Kaiken lähtökohtana on kysymys, mitä ihmisestä jää lopulta jäljelle. Jotenkin tuli sellainen olo, että ihminen muistetaan niin kauan, kun hänet tunteneet ihmiset ovat elossa. Kirjoitukset ovat aina kuitenkin vain fragmentteja ja sirpaleita jostakin todellisuudesta ja se tärkein jää kirjoittamatta.

Toistaalta jäin miettimään myös sitä, miten tietyt piirteet ja ominaisuudet periytyvät sukupolvelta toiselle (taas pääsin tähän lempiaiheeseeni). Jonkun ihmisen hymy voi olla esi-isiltä peräisin tai samassa suvussa jokin sanonta saattaa kulkea sukupolvelta toiselle satojen vuosien ajan. Itse aina joulukirkossa mietin, miten esiäitini ovat ehkä laulaneet Maa on niin kaunis -virttä ja liikuttuneet samaan tapaan kuin minäkin. Lohdullinen ja kaunis ajatus.  Olen osa helminauhaa, vaikka en tiedä, millaisia kohtaloita yksittäisiin helmiin sisältyy.

Uskon monien asioiden olevan tähtiin kirjoitettu, mutta ilmeisesti tähtien lisäksi ihmisen kohtaloon vaikuttavat myös geenit. Tähtikirkas, lumivalkea käsittelee aiheeseen liittyen masennusta. Ihmisen mieli ei jaksa kantaa kohtuuttomia kuormia, ja masennus - tai portugalilainen melankolia, kuten kirjassa kauniisti sanottiin - on yksi keino suojella sisintä maailman pahuudelta. Kirjassa kuitenkin selkeästi osoitettiin myös se, miten surumielisyys voi olla myös geeneihin piilotettua. Joskus voi olla turha taistella surumielisyyttä vastaan. Itämaan tietäjät olivat rohkeita, mutta aina sekään ei riitä.

"Ikkunasta näkyi kolme tähteä: yksi sinulle, yksi minulle ja yksi pienokaiselle."

Onni voi olla hyvin pienistä asioista kiinni ja elämä ei aina mene niin kuin tähtiin on kirjoitettu.

Vai meneekö sittenkin, kuka sen tietää? Kaikella on tarkoituksensa. 

Minä - valon lapsi - odotin koko syksyn tähtikirkasta ja lumivalkeaa hetkeä, jota ei koskaan tullut. Joululomalla oli sitten pakko tarttua kirjaan ihan todella. Elämää ei voi suunnitella etukäteen. Haaveilin kovin juuri tietynlaisista talvisista valokuvista, joita tänä kummallisena talvena en koskaan saanut. Onneksi olin syksyllä valkoisessa valon kaupungissa ikuistanut kamerani muistikortille nuo kuvat. Sain siis sittenkin juttuuni tähden ja kovin kirkkaasti tuo tähti loistaakin!

"Viisaan oloinen mies ja niin lempeät silmät."