Laura Lähteenmäki: Korkea aika

"Siemen kasvoi taimeksi, siitä nuoreksi puuksi, vuosikymmenissä täysikasvuiseksi. Se pudotti syksyllä lehtensä, ja silloin kaikki lehdet olivat samanlaisia, samanarvoisia, niin korkealla leyhyneet kuin alhaalla vihannoineet."

Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016) punoo kiehtovalla tavalla kokoon sukupolvien ja sukujen helminauhaa. Vaikka yhden elämän pituus nauhassa on häviävän pieni, jokainen ihminen rakentaa omalta osaltaan ketjua eteenpäin ja vaikka ajat muuttuvat, mikään ei oikeastaan kuitenkaan katoa. Asiat vain muuttavat muotoaan. Elämässä vallitsevat saman lainalaisuudet, vaikka miespolvet vaipuvat unholaan. On nuoruus, rakkaus, unelmat, elämän korkea hetki ja sitten arkiset huolet ja murheet tuovat kuin varkain syksyn tullessaan.

"Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä ettei eteensä nähnyt."

Korkeassa ajassa seurataan kahden suvun vaihteita. Eletään sota-aikaa ja Anna Otson evakkotaival päättyy, kun Pihlajan tilan Heljä-emäntä tarjoaa Annalle ja hänen pienelle Lauri-pojalle majapaikkaa ja myöhemmin maata koko perheelle oman kodin rakentamista varten. Pihlajan väen elämää varjostaa suuri suru ja myötätuntoinen Anna yrittää osoittaa kiitollisuutta Heljä-emännälle auttamalla häntä kaikin mahdollisin tavoin. Heljä ei kuitenkaan kaipaa Annan sääliä ja tapahtuu asioita, jotka mutkistavat naisten suhdetta. Samaan aikaan myös Annan ja hänen miehensä onnellisen tuntuisen elämän kurssi muuttuu ja monista asioista vaietaan. Niin kuin elämässä yleensäkin ihmisten valinnat jättävät jälkensä tulevien sukupolvien elämään, vaikka asioista ei puhuta. Annan ja Olavin Lauri-pojan tyttöä kiehtoo kovasti vanha valokuva kauan sitten eläneestä pikkutytöstä ja hänen hämäräksi jääneestä tarinastaan. Jotain tärkeää kotinsa rappusilla seisova tyttö tahtoo omasta suvustaan jälkipolville kertoa. Kuka sen tarinan pystyisi oikeasti kertomaan?

Miksi on tärkeää muistaa kauan sitten elänyt pikkutyttö? Olisiko hänen muistonsa, hänen olemuksensa siitä mitä muistettiin lähelläkään totuutta? Ja mikä oli totuus...

Lähteenmäen teoksessa nousee vahvasti esille ihmiselon hetkellisyys. Kirjan miehet rakentavat perheilleen taloja, jotka ovat velattomia siinä vaiheessa, kun lapset jo muuttavat omilleen ja sen jälkeen alkavat homeet ja autioituminen jo vaania. Luonnon voimat voivat yhdessä yössä tuhota sen, mitä ihminen on koko ikänsä rakentanut. Toisaalta luonnonvoimat myös yhdistävät ihmisiä ja hädän hetkellä lähimmäiselle tarjotaan auttava käsi.

Elämä antaa ja ottaa ja herättää samalla monenlaisia tunteita: kateutta, vihaa, surua, ilon pirskahtelua ja onnea. Erityisesti kirjassa jäi mietittymään rakkaus ja sen katoaminen. Miksi niin monen ihmisen elämästä rakkaus haihtuu jonnekin elämän korkean ajan myötä? 

Korkea aika rakentuu taidokkaasti ja palikat loksahtavat paikoilleen, vaikka ihminen korkean päivän kaikkivoipaisuudessaan on valmis menemään vaikka kalliosta läpi. Luonto voittaa lopulta aina ja ihminen ei voi kohtaloaan uhmata. Kaikella on kuitenkin tarkoituksena ja voi olla, että vasta tulevat polvet ymmärtävät, miksi kaikki meni, niin kuin se meni. Siksi on tärkeää muistaa...

Myös he toivoivat parasta päivää, korkeaa aikaa, ja sukupolvet astuivat helmojaan kahistellen samalle viivalle, kävivät Annan plyysisohvalle vierekkäin istumaan...

Jokaisella on paikkansa perheiden jatkumossa.

Tällaisia kirjoja minä rakastan!