Mikko Aaltonen: JHT - Musta lammas



 

Joka keinussa jumalten keinuu

väliä taivaan ja helvetin heiluu

hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu

kun keinuu.

                                                         (Cheek: Keinu)

 

Jippikayjei, täällä on luettu ahkerasti Cheekin elämäkertaa! Jos nyt ihan täsmällisiä ollaan, Mikko Aaltosen kirjoittama JHT - Musta lammas (Otava 2016)  ei oikeastaan kerro vain Cheekistä vaan  Jare Henrik Tiihosen elämästä ja asioista, joista biisit ovat saaneet alkunsa. Useimmin äänessä on Jare itse, mutta sanansa pääsevät lausumaan myös monet Tiihosen lähipiirin kuuluvat ihmiset äidistä manageriin ja Warner Music Finlandin markkinointijohtajaan. Kirja on ollut varsin mielenkiintoista luettavaa.

 

Itse muistan kiinnostuneeni Cheekistä Timantit on ikuisia -biisin myötä. Minusta kipale on yksinkertaisesti nerokas, ja vuosi vuoden jälkeen olen käyttänyt sitä myös yläkoulun runotunneilla oppimateriaalina. Aluksi olemme etsineet riimejä ja laskeneet säkeitä ja säkeistöjä. Sitten olemme miettineet yhdessä runon tarinaa. Millainen tyyppi runon puhuja on? Keitä muita henkilöitä tekstissä mainitaan? Millaisista tunnelmista runo kertoo? Miten äidin kysymys liittyy lauluun? Mitä herkkää ja surullistakin laulusta löytyy? Oppilaat ovat yleensä innostuneet laskemaan Bond-leffojen nimiä ja siitä aasinsiltaa pitkin keskustelu on helposti siirtynyt Bondien stereotyyppisiin mies- ja naishahmoihin jne. Sanoissa riittää ammennettavaa useammallekin oppitunnille.

 

Oikeastaan  JHT - Musta lammas kertoo tuon saman timanttibiisin tarinan isältään pelimiehen perinnön saaneesta nuoresta miehestä, joka tinkimättömällä asenteella ja kovalla työllä on toteuttanut monet haaveensa ja nostanut suomalaisen hiphopin asemaan, josta ei vielä vuosikymmen sitten kukaan uskaltanut edes uneksia. Lahtelainen nyrkkisankari oli jo tosi nuorena kiinnostunut hiphop-kulttuurista ja tyypillistä jo silloin oli, että Tiihosen poika hyppäsi juttuihin mukaan aina täysillä ja jumalten keinussa alkuvauhteja otettiin jo silloin.

 

Tiihosen veljeksillä, Jerellä ja Jarella, oli Lahdessa 1990-luvulla kova maine. Nyrkit puhuivat helposti ja pojat noudattivat omia lakejaan. Koulunsa Jare suoritti kunnialla, vaikka opettajat eivät jostain syystä suostuneet myöntämään, että poika on lahjakas oppilas. Jotenkin lämmittävä olikin kohta, jossa yläkoulun päättövaiheessa äidinkielen opettajalta tuli erityiskiitosta hienosta kirjallisuusesseestä. Aiheena oli  Salingerin Sieppari ruispellossa.

 

Lahdessa tärkeää olivat kaverit, oma jengi, jonka jäsenet kävivät maalailemassa alikulkutunneleita ja samalla ihailtiin amerikkalaista hiphop-kulttuuria.  Pojat järjestivät bileitä ja haaveilivat Suomi-hiphopin hienosta tulevaisuudesta. Jarelle musiikki oli jo nuorena kaikki kaikessa ja erinäisten vaiheiden jälkeen menestystä alkoikin tulla musiikkirintamalla. Rankka työ ja kova tahto tuottivat hedelmää, ja amerikkalaisesta hiphopista tuttua uhoa puhkuva Cheek rikkoi ennätyksiä toisensa perään. Vain taivas tuntui olevan rajana, jos oikeastaan sekään. Itsevarmaa Cheekiä ihailtiin mutta myös vihattiin. Luonnollisesti Cheekin elämäntyyli vaati veronsa. Jumalten keinussakaan ei jaksa ikuisia aikoja keinahdella.

 

JHT on Tiihosen mukaan Alpha Omega -levyn ohella yksi osa Cheek's endiä eli Cheekin jäähyväisiä. Kun antaa kaiken, ei muuta voi. Kirjassa kerrotaan, miten menestyksen ja julkisuuden paineiden myötä  alkoi tulla paniikkikohtauksia, joiden syyksi epäiltiin tarvetta kontrolloida kaikkea. Cheekiä ihaillaan ja hänelle kaikki tuntuu olevan mahdollista, mutta Cheek on myös Jare Henrik Tiihosen vankila. Näin pienessä maassa Jare jää omasta mielestään ikään kuin Cheekin vallan alle.

 

Luulen, ettei kirjassa paljastuva kaksisuuntainen mielialahäiriökään lopulta ole kenellekään yllätys. Cheekin elämä vaikuttaa olleen jatkuvaa ohituskaistalla juhlimista, hypeä ja keulimista, joten romahdukset ja masennuskaudet jotenkin kuuluvat myös asiaan. Kun antaa itsestään kaiken, ei ihme, että mieli on altis myös masentumaan. Näin kävi myös Eino Leinolle, alkuperäisen Jumalten keinun kirjoittajalle. Leinon runo lopussa todetaan, ettei jumalten keinussa keinujan elon aika ole pitkä. Minä tosin luulen, että Jare Henrik Tiihosesta kuulemme vielä paljon tulevaisuudessa!

 

Herrasmieshenkeen otan tästä kaiken irti,

teen syntii, mut toivon, että löydän joskus naisen silti.

Särkenyt sydämeni, puran sen kynälleni,

manageri sano, et pilalle mies hyvä meni.

Tarvin toimintaa, herkästi valmiin poikimaan,

kun kaunokaiset vilkuttaa, niin kuinka muuten voisinkaan.

Elän makeeta elämää, päällä parempaa Seppälää,

mut on vaikee muusta, kun musast rakentaa kestävää.

 

JHS - Musta lammas on vain yhden etapin päätepiste. Aika tajunnanräjäyttävä sellainen.

 

 

Kirjan rinnalle kannattaa muuten varata kuunneltavaksi koko Cheekin tuotanto. Biisit todellakin aukeavat ihan eri tavalla ja kaiken uhon takaa löytyy jotain muutakin.